Brasilian jalkapallon kriisi Dorival Júniorin lähdön jälkeen – kuka pelastaa Seleçãon?
Rion yössä satoi kuin kaatamalla, kuin taivas olisi itkenyt valoaan alas korkealle kohoavien Kristus-patsaan kivisille hartioille. Kuin syvästi pettynyt äiti, joka ei enää tunnistanut omaa poikaansa. Tuo poika oli Brasilia – jalkapallon ikiaikainen kolossi, sambaava runoilija, maailman rakkain kruunattu lapsi. Mutta nyt, maaliskuun lopun tummassa yössä, sen sydän vuoti vihreälle nurmelle, eikä siihen auttanut mikään.
Dorival Júnior, mies jonka silmissä vielä tammikuussa 2024 hehkui toivo kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet, on nyt syrjäytetty. Potkut – tuo kylmä, byrokraattinen sana, joka niin kertaheitolla lohkaisee ihmisestä historian palasen irti ja paiskaa sen historian syvänteisiin. Dorivalin kohtalo sinetöitiin armotta juuri siellä, missä brasilialainen ylpeys on suurimmillaan – Argentiinaa vastaan, jalkapallon kuumanverisimmässä klassikossa. 1–4. Yksi vastaan neljä. Kuin vanha mestari, joka pukee vielä kerran haarniskan ylleen vain huomatakseen, ettei se enää istu – eikä maailma enää taputa.
Tämä ei ollut vain tappio. Tämä oli nöyryytys. Tämä oli tragedia.
Legenda kentällä – varjo vaihtopenkillä
Kun Brasilia seisoo kentällä, se ei seiso ainoastaan 11 miehen rivissä. Sen mukana marssii kansakunta, sen juuret, sen historia.
- Pelé
- Sócrates
- Romário
- Ronaldinho
Jokainen heistä on veistänyt sielunsa pysyvästi Seleçãon keltaiseen paitaan. Ja nyt, juuri heidän nimissään, kentällä esiintyi haamu. Dorivalin kädenjälki oli kuin maantien pöly: ehkä sitä joskus oli, mutta kesätuulet veivät sen pois.
Dorivalin saldo?
- 7 voittoa
- 7 tasapeliä
- 2 tappiota
Luvut eivät valehtele – mutta ne eivät myöskään kerro koko tarinaa. Koska minkä mittatikun mukaan mitataan valmentajaa, joka saa käteensä Troijan hevosen mutta valitaan ratsastamaan sillä takaisin sodan liekkeihin?
Brasilialaisessa jalkapallossa ei ole keskinkertaisuudelle tilaa. Ei ole sijaa kompromisseille. Siellä, missä päät leikattiin Spartalaisessa kurissa ja kunnian puolesta, ei anteeksi anneta, jos sydän ei lyö täydellistä rytmiä.
Potkutuomion kylmät kirjaimet
Kun CBF – Confederação Brasileira de Futebol – julkaisi tiedotteensa perjantai-iltana, moni brasilialainen tiesi jo, mitä oli tulossa:
“A Confederação Brasileira de Futebol informa que o técnico Dorival Júnior não comanda mais a Seleção Brasileira…”
Lakoninen, virallinen, paljas toteamus. Ja samalla rituaali. Jalkapallossa potkut eivät ole vain työsuhteen päättymisiä – ne ovat uhrauksia.
Brasilia on neljäntenä Etelä-Amerikan MM-karsintalohkossa, tasapistein Paraguayn kanssa. Paikka MM-kisoissa 2026 ei ole vielä vaarassa, mutta ei ole taattukaan. Ja tässä asuu paniikki. Sillä Brasilialle ei riitä mukana oleminen – peli on heille kieli, uskonto ja kohtalo.
Kuka kantaa seuraavaksi kruunun painon?
Mutta entä nyt? Kuka sijoittuu valtaistuimelle, jonka paino on murentanut moniakin hartioita?
Ednaldo Rodrigues, Brasilian jalkapalloliiton puheenjohtaja, tähyää korkealle. Kaksi nimeä kohoaa esiin:
- Carlo Ancelotti – Real Madridin italialainen mestarivalmentaja
- Jorge Jesus – tulinen portugalilainen, Al Hilalin komentaja
Jos jompikumpi astuu ruoriin, tehdään historiaa: ensimmäistä kertaa ulkomaalainen valmentaisi Brasilian maajoukkuetta. Kysymys jää ilmaan: onko Brasilia valmis kumartamaan vieraan miehen viisautta?
Käännekohta kohti kesää
Kesäkuussa Brasilia kohtaa karsinnoissa Ecuadorin ja Paraguayn – eikä aika ole heidän puolellaan. Sekä Ancelottin Real Madrid että Jesusin Al Hilal kamppailevat vielä seurajoukkueiden MM-turnauksessa Yhdysvalloissa.
Yhdysvallat – sama maa, josta voi tulla Brasilian toivo tai viimeinen baletti.
Tämä ei ole vain valmentajavalinta. Tämä on moraalinen taistelu, identiteetin uudelleenrakentaminen ja tradition särähtävä hiljaisuus.
Lopun alku tai alun loppu
Dorival Júnior ei ollut huijari – hän oli kaatunut ritari. Hän astui valokeilaan, missä kultaiset haaveet hiipuivat, ja juhlan musiikki muuttui hiljaisuudeksi.
Kenties Dorival vielä palaa – kuin myyttinen Odysseus, haavoittuneena mutta viisaampana. Mutta nyt hänen tarinansa on päättynyt. Ainakin tässä luvussa.
Futiksen jumalatar, joka pukeutuu vihreään ja kultaan ja tanssii trooppisen rytmin tahtiin, on jälleen kääntänyt katseensa uuteen unelmaan. Se ei ole enää Dorival.
Mutta tuleva – kuten aina – on auki kuin kentän laidalla odottava, yhä potkaisematonta palloa janoava lapsi.
Silja Saarnisto
Silmä hyvästeille, sydän tulevaisuudelle.