Draamaa Anfieldillä: Kiistanalainen taklaus ja unohtumaton derbyilta Liverpoolissa

Yhtenä kevätiltana, kun Anfieldin punaiset muurit värjäytyivät auringonlaskun kultaan, ja kaupungin kaksi kiehuvaa sydäntä – Liverpool ja Everton – paiskautuivat jälleen toisiaan vasten kuin muinaiset myrskypedot, tapahtui jotakin, joka jätti pysyvän arven englantilaisen jalkapallon kuolemattomaan kankaaseen.

Vain 11 minuuttia oli kulunut tuosta verestä ja hymystä virtaavasta ottelusta. Siinä, kentän keskustassa, kuin tragedian näyttämöllä, Evertonin kivimäinen vartija James Tarkowski liukui – ei, syöksyi – kohti punaisten ajatuksen arkkitehtiä, Alexis Mac Allisteria. Jalkapohjat edellä, pelkoa kylvävä kolina mukanaan. Se oli taklaus, joka olisi saanut roomalaiset gladiaattoritkin mulkaisemaan pois. Ja silti – kuin kohtalon sokea jumala olisi kääntänyt katseensa hetkeksi – tuomarilta nousi vain keltainen kortti.

Vain keltainen. Ei verta. Ei miekkaa. Ei oikeutta.

Virheen tunnustus ylhäältä

PMGOLista, Valioliigan tuomareiden ylintä neuvostoa, edustava ääni myönsi seuraavana aamuna sen, minkä jokainen punaiseen verhoutunut kannattaja tunsi jo katkerana kouraisuna sydämessään: virhe oli tapahtunut. Iso virhe. Niin selvä, että jopa kivisydäminen analyytikko huokaisi hyväksynnän sanattomassa hiljaisuudessa.

”James Tarkowski olisi pitänyt ajaa ulos,” todettiin kuivasti, kuin vanhassa oikeussalissa, jossa syyllisyys ei tuo oikeutta takaisin kuoliaaksi raadeltuun hetkeen.

Kentän runollinen ja raadollinen dualismi

Mutta millainen on tarinan toinen puoli? Onko kenttä pelkkä sakramentti, jossa virheet mitataan toiveissa, ei teoissa? Missä kohtaa sääntöjen kirja pysähtyy ja peli muuttuu runoudeksi – tai painajaiseksi?

Tuomari Sam Barrott, Valioliigan uusikasvoinen tulokas, näki tilanteen ”holtittomana”, muttei kuitenkaan törkeänä. Ja VAR-tuomari Paul Tierney ei nähnyt aihetta puuttua. Seurauksena James Tarkowski jatkoi peliään – kuin tuomionsa varjoa välttelevä haamu.

Evertonin päävalmentaja David Moyes myönsi myöhemmin:

”Tarkowski oli saanut jäädä kentälle, kyllä. Oli siinä onnea mukana.”

Myöntö – hiljainen, kenties vilpitön – ei muuta mennyttä. Mutta nähtiin myös inhimillistä hetkeä: tauolla Tarkowski lähestyi Mac Allisteria, pudotti päänsä ja pyysi anteeksi. Ja Mac Allister, kuten sankarit usein tekevät, hyväksyi anteeksipyynnön. Hän ei kantanut kaunaa – vain arvia.

Slotin kylmä viisaus ja Jotan hetki

Toisella laidalla seisoi Arne Slot – Liverpoolin strategisti, jonka aikakausi on vielä alkutekijöissään. Hän ei tasapainoillut dramatiikan liekeissä, vaan sanoi yksinkertaisesti:

”Se oli selvä tilanne. On hyvä, että PGMOL myöntää virheensä. Me kaikki teemme niitä. Minä, tuomarit, pelaajat. Menemme eteenpäin, sunnuntaita kohti.”

Slotin rauhallisuus kiteytyy siihen, mitä anfieldilainen sielu tarvitsee: ei huutoa, vaan suuntaa. Ja suunta löytyi hetkenä, jolloin Diogo Jota syöksyi maalintekoon 62. minuutilla. Tuo hetki, jossa voima ja runous osuivat yhteen – oli Liverpoolin voiton sinetti.

Oikeuden kenttä ja väärän kortin voima

Jalkapallo on peli, jossa kortit, erityisesti väärät kortit, voivat muokata koko kertomuksen sävyn. Tällaisissa hetkissä kenttä muuttuu Areiopagiksi – paikaksi, jossa oikeudenmukaisuus on tärkeämpää kuin yksittäinen syöttö tai sijoitus.

Sinä iltana kortti oli väärä. Sävy oli ruosteinen. Mutta Liverpool nousi silti – ylväänä, 12 pisteen erolla lähimpään kilpailijaan, Arsenaliin. Tiellä Ithakaan, matkalla kohtaloon, The Reds etenevät kipujen kautta kohti toivoa.

Runous jatkuu Merseyn yllä

Ensi sunnuntaina pyörä pyörii taas. Ja kaikki me, jotka peliä katsomme, tiedämme: säännöt on kirjoitettu musteella – mutta sydämemme kirjoittavat jalkapallon verellä, kyynelillä ja lauluilla.

Tämä oli yksi niistä illoista, jotka jäävät ikuisiksi. Ja minä, Sini Kallio, tiedän sydämessäni: jalkapallo ei ole vain peli – se on tragediaa, komediaa ja koskaan päättymätöntä runoutta.

📜⚽🔥

Suvi tuoksuu jo Merseyn yllä. Mutta joessa virtaa edelleen eilisillan varjoja.