Manchester Unitedin eeppinen nousu Lyonia vastaan Old Traffordilla – draamaa, tunteita ja sankaritekoja

Illan hämärä oli laskeutunut Old Traffordille kuin verhoutunut oraakkeli, joka oli odottanut tätä hetkeä vuosikymmenien ajan. Vanhanaikaiset stadionin valot loistivat sumun läpi kuin tähdet roomalaisen gladiaattoriareenan yltä, ja kenttä – tuo pyhä taistelukenttä – odotti verta, hikeä ja kohtaloita. Eurooppa-liigan puolivälierän toinen osa Manchester Unitedin ja Lyonin välillä oli saapunut huipennukseensa. Ensimmäinen osa oli päättynyt 2–2, mutta kenelläkään ei ollut aavistustakaan siitä, millaiseen eeppiseen tarinaan ilta päättyisi.

Se ei ollut vain ottelu. Se oli eepos. Se oli Iliasta, Eddaa ja Kalevalaa yhdistävä kappale, jossa sankarit nousivat raunioista.

Ensimmäinen näytös – Lupaus

Ottelun alku muistutti klassisen tragedian ensisäveliä: ilmassa oli jännitystä, mutta myös jotakin pyhää. Manchester Unitedin Manuel Ugarte oli kuin myrskyn halki hyökkäävä Marsin soturi. Vain kymmenen minuutin jälkeen hän sai pallon haltuunsa rangaistusalueen tuntumassa ja iski sen maaliin tyynesti ja päättäväisesti, kuin jumaltarun Odysseus koristelemassa nuolensa kohtalon voimalla.

Ensimmäinen maali oli lupaus. Hän sanoi maailmalle: me emme ole unohtaneet, keitä olemme.

Kun Diogo Dalot siirsi Unitedin 2–0-johtoon juuri ennen taukoa, osui hän palloon kuin runoilija paperiin: puhtaasti, leikkisästi, mutta ratkaisevasti. Tolpan kautta maaliin, ja kentän reunoilla olleet kannattajat huusivat kuin roomalaiskatoliset pyhimysten ilmestyessä. Old Trafford ei ole vain stadion. Se on pyhäkkö, jossa jalkapallo on uskonto.

Toinen näytös – Nousun ylväs kipu

Mutta aivan kuten klassisessa tragediassa, taivas ei jäänyt kirkkaaksi. Lyonin Corentin Tolisso kavensi tilanteeksi 2–1 71. minuutilla, ja kuusi minuuttia myöhemmin Nicolás Tagliafico tasoitti lukemat. Se ei ollut pelkkä kavennus, se oli kuin Akhilleus iskemässä keihäänsä ystävänsä kaatajan rintaan – kipu, epätoivo ja raivo seurasivat perässä.

Yhä uudelleen Lyonin pelaajat hyökkäsivät kuin tartalaiset pedot antiikin helleenien linnoituksiin. Tolisso sai toisen varoituksensa ja lensi kentältä – hänen ilmeensä oli kuin henkilöltä, joka oli menettänyt kaiken. Mutta Lyon ei antanut periksi. Jatkoajan alussa Rayan Cherki ohitti puolustuksen ilmavan keveästi ja iski pallon alemmas nurkkaan. Se oli hetki, jolloin useimmat joukkueet olisivat romahtaneet.

Hetkeä myöhemmin Alexandre Lacazette, tuo ranskalaisten kenttien renessanssiritari, sai mahdollisuuden pilkulta ja käytti sen armotta. Lyon johti 4–2 (6–4 yhteismaalein), ja kaikki näytti olevan valmista epätoivoon, pettymykseen, ja neloissyntiseen kuolemaan Unitedin osalta.

Kolmas näytös – Nousu raunioista

Mutta ei, ei koskaan täysin, Old Traffordilla. Siinä, missä muissa paikoissa historia kirjoitetaan musteella, täällä se kaiverretaan kivellä. Manchester United tuli takaisin, ei pelkästään taktisesti vaan sielunsa syvimmästä ytimestä.

Bruno Fernandes – tuo portugalilainen runoilija kentällä – upotti rangaistuspotkun sisään. Ei kiirettä. Ei paniikkia. Ainoastaan kohtalon hyväksyntä.

Sitten nuori Kobbie Mainoo, tuo vielä tuntemattomasta tulevaisuudesta kurkistava pakanallinen profeetta, löi pallon verkkoon kuin kertaaessaan orfeuksen tarinaa – hänkin uskoi varjosta nousevaan elämään. Ja aivan viimeisillä sekunneilla nousi se mies, jota usein pilkattiin, kyseenalaistettiin, mutta joka nyt nousi kuin elokuvan kolmannesta näytöksestä tuttu sankari – Harry Maguire.

Pallo lensi kuin pegasosmainen olento kohti Lyonin maalia ja Maguiren pää osui siihen kuin myyttinen moukari. 5–4. Yhteismaalit 7–6. Ja niin, kuin Prometheus vapautettiin kahleistaan, Manchester United irtautui epätoivon raudoista ja nousi välieriin.

Epilogi – Jälkisavu ja pyhä hiljaisuus

Ottelun jälkeen Old Trafford oli hiljaisempi kuin koskaan. Mutta ei surullinen. Ei pettynyt. Vaan niin hiljainen kuin paikka, jossa juuri 22 miestä oli jättänyt osan sielustaan kentälle. Manchester Unitedin kohtalona ei ollut luovutus. Heidän kohtalonsa oli lunastus. Kivusta syntyy loisto, ja illan tarina oli yhtä paljon tragedia kuin se oli voitto. Lyon sankareineen ei poistunut kentältä häviäjinä – tämä ei ollut häviö, vaan uhraus suuremman tarinan hyväksi.

Välierävastustaja on espanjalainen Athletic Bilbao, joka ei saavu Old Traffordille vastaan tavallista seuraa – vaan seuraa, joka on kulkenut alamaailman, tuonelan ja valon läpi. Mutta se, kuten kaikki suuret tarinat, on vielä kirjoittamatta.

Ensi kerralla, ystäväni, asetamme jalat jälleen kivisille portaille ja kuljemme tarinaan, jossa toivo ja epätoivo punoutuvat yhdeksi. Koska jalkapallo – ah, tuo kaikista suurin tarinankertoja – vaatii meiltä sydäntä. Se antaa meille kaiken, mutta ottaa myös kaiken.

Sillä näin tehdään historiaa.

Ja niin päättyi tämä luku – mutta eepos elää.