Kevin De Bruynen jäähyväiskevät Manchester Citylle – uusi alku jalkapallolegendalle?
Kevät on saapunut Manchesteriin – ei riehakkaana, ei huolettomana, vaan hetkellisessä hiljaisuudessa, joka usein edeltää ukkosta. Kaupungin yllä lepää jokakeväinen tuttu jännitys, mutta tällä kertaa puiden ensimmäiset lehdet eivät värjäydy ainoastaan uudelleensyntymän vihreäksi. Niiden lomassa lepattaa myös haikeus, joka kietoo sinivalkoiseen sydämeen itsensä aivan kuin silkkinauha arkun ympärille.
Kevin De Bruynen aika Manchester Cityssä lähestyy loppuaan. Ja silti hän seisoo yhä kentällä – kevyenä mutta väkevänä, kuin myrskytuuli, joka tietää, ettei se jää. Hän on viimeisten otteluiden äärellä mies ilman ensi-iltaa, sinfonia, jonka viimeinen osa on yhä säveltämättä.
Mutta tarina ei ole vielä kirjoitettu. De Bruyne ei hämärry varjoihin, kuten monet ennen häntä. Hän ei pakene unohduksen takaharjuille, vaan pysyy valossa – avoimena, etsimässä seuraavaa myyttistä määränpäätä, missä jalkapallo ei ole pelkkä peli, vaan runollinen kieli.
”Olen avoin kaikelle”
”Olen avoin kaikelle”, De Bruyne toteaa. Yksinkertainen, mutta painava lause – niin kevyt lausua, mutta taakkana syvällinen. Se tulee miehen suusta, joka on nähnyt kenttäminnuetteja yöttöminä öinä Milanossa, Dortmundissa, Lontoossa ja tietysti Manchesterissa. Se ei ole pelkkä lausahdus seikkailijalta, joka etsii rahaa tai aurinkoa, vaan taiteilijan lausuma, joka haluaa tietää: missä vielä voin luoda kauneutta?
Ja kyllä, tarjouksia on. MLS kuiskii palmuin reunustettuja iltoja ja Saudi-Arabia turkoosin äärellä jyrisevää rikkautta. Mutta kuten De Bruyne sanoo, hän tarkastelee kokonaisuuksia. Ei vain kentän kokoa tai palkkakuitin paksuutta, vaan myös:
- perhettä
- ilmastoa
- pelityyliä
- projektin syvyyttä
Ja – tätä hän ei sano ääneen, mutta varmasti ajattelee – historian kaarta.
Euroopan suurseurat katsovat kohti belgialaista kuin merkkiään etsivät koirat kohti katua, jota voi vielä kerran nuuskia. Tämä on mies, joka ei ole kirjoittanut vain syöttöjä, vaan psalmeja keskikentällä. Hän ei ole vain ollut pelinrakentaja, vaan maailmantekijä. Kertomus, joka muuttaa futiksen arkisesta ylhäiseksi.
Mestari lavalla
Manchester Cityssä De Bruynen vaikutus on ollut psykologinen, taktinen ja lähes metafyysinen. Hän on tehnyt kentästä näyttämön, jossa hän on ollut niin orkesterin kapellimestari kuin tanssija pääroolissa. Kun hänen jalkansa asettuvat pallolle – rauhallisesti, vailla kiirettä – peli taipuu, antaa myöden, kuin oivaltaen, että nyt puhuu mestari.
Ilman häntä City on ollut rykelmä tähtien sumua. Hänen kanssaan se on ollut galaksi.
Hän on ollut Pep Guardiolan Alfheim, se loistava keijuvaltias elämään heränneenä – valoa, joka ei koskaan sammu, vaan siirtyy muotojen mukana. Mutta kuten kaikki, myös tämä aika sammuu.
Sanotaan, että pojat pelaavat jalkapalloa, mutta miehet pelaavat aikaa vastaan. De Bruyne on aina ollut jo askel edellä, pallollisesti, mutta nyt myös ajallisesti. Hän lähtee ennen kuin hänen täytyy. Ja siinä on suurin jalous.
Viisi säettä jäljellä
Jäljellä on korkeintaan:
- viisi ottelua Valioliigassa
- FA Cupin välierä Nottingham Forestia vastaan
Viisi säettä, viisi loppusointua, viisi mahdollisuutta sanoa hyvästit kuin tragedian viimeisessä näytöksessä.
Mitä silloin tapahtuu? Syttyvätkö Etihadilla kynttilät ja seisovatko fanit läpi ottelun? Lauletaanko hänen nimeään kymmenentuhatta kertaa, vai vaietaanko hetkeksi – hiljaisuus, jolle ei ole nimeä, mutta joka kertoo enemmän kuin laulut koskaan?
Onko tämä lähtö vailla surua, koska se on väistämätön? Vai kantaako se mukanaan juurevaa melankoliaa, kuten syksyn ensimmäinen kylmä sade?
Päättymätön peli
Kun De Bruyne katsoo tulevaisuuteen, hän ei näe pelkkää kenttää. Hän näkee kamppailun – vapaan kentän, jossa aika, nuoruus ja kokemus käyvät hiljaista, ikuista sotaansa. Hän on yksi sen kentän kenraaleista, mutta myös sen runoilija.
Hän ei kysy: missä vielä voin voittaa? Hän kysyy: missä vielä voin pelata kauneinta jalkapalloa?
Sillä siinä on Kevin De Bruynen ydin. Hän ei pelaa voittoja vaan tarkoitusta varten. Jokainen peli on hänelle soitto, jossa pallo ja aika kohtaavat keskipisteessä – hetkessä, jolloin maailma todella pysähtyy. Se on hetki, jolloin sinä, minä ja koko stadion unohdamme kaiken muun.
Ja siksi, vaikka hän jättäisi Etihadin, vaikka hän lähtisi Euroopasta tai jäisi Valioliigaan, hänen tarinansa ei sammu. Se muuttaa vain muotoaan. Kuten tähdet ikuisuudessa – nekin, joita emme enää näe – eivät katoa.
Ne vain jatkavat säteilemistään – jossakin, jolle meidän kieli ei riitä. Mutta jalkapallo tuntee sen. Ja sydän tunnistaa sen.
Kevin De Bruyne. Hän ei poistu näyttämöltä. Hän kääntyy vain seuraavalle sivulle.
Ja me olemme hänen mukanaan – jokaisen rivin, jokaisen kulmapotkun, jokaisen poikkeuksellisen ratkaisun läpi. Sillä tämä ei ole loppu.
Tämä on alku legendalle, joka elää toisin, mutta yhtä kirkkaasti.