Kolme putoajaa Valioliigasta – Koskettavat tarinat Southamptonin, Leicesterin ja Ipswichin kausista

Valioliiga – tuo englantilaisen jalkapallon Olympoksen huipulla kohoava areena, jossa sankarit kirjoittavat nimensä historian lehdille ja tragediat lankeavat kuin kreikkalaisten jumalten langettamat tuomiot. Jokainen kausi on eepos, jonka viimeiset luvut ruoppaavat paatoksella sydämeni pohjia. Tänä keväänä tarinan kelmeimmässä kannessa, Valioliigan pohjakerroksessa, kolmikon kohtalo on sinetöity jo ennen kuin kevät ehtii kunnolla kukkaan.

Southampton, Leicester ja Ipswich – kolme seuraa, joiden kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa kuin muinaisten runoilijoiden sepittämissä haikeissa balladeissa.

Mutta tämä ei ole kaunis balladi eikä voitonjuhla. Tämä on surulaulu, matka kohti Championshipin harmaita hylkyvesiä.

Southampton – kaatuminen ilman kapinaa

Southamptonin kausi oli kuin romahtava linnoitus – sen muurit sortuivat hiljalleen, ilman pauhua ja ilman vastusta. Kun putoaminen varmistui jo kauan sitten, moni unohti, että vielä vuosikymmen sitten tämä seura laittoi tuhansia nuoria sydämiä sykkimään hurjasta juniorituotannostaan ja rohkeasta jalkapallosta. Muistamme Van Dijkin kaartavat nousut, Manén vauhdinvälähdykset, ja Ward-Prowsen vertaansa vailla olevan oikean jalan – mutta nyt jäljellä on enää kuihtunut runko muistojen rungosta.

Etelärannikolla ei enää puhuta pelitaktiikoista tai tulevasta, vaan siitä, kuinka paljon puhdistusta vaaditaan, että nouseminen edes olisi vaihtoehto. Joukkue pelasi ikään kuin näkymätön harso olisi peittänyt sen koko kauden ajan – kuin hämärä sumu, joka lamautti kaiken.

Ja ehkä juuri siinä on tragedian ydin: pelko, tappion kierre, joka alkoi mielestä ja purki kaiken ympäriltä.

Leicester – kettujen hiljainen kuolema

Jos Southamptonin tarina oli hidas kuihtuminen, Leicesterin oli itsetuhon näytelmä – täynnä kaikuja menneestä suuruudesta, joka kääntyi itseään vastaan.

Mikä ironia, että juuri tämä seura, joka voitti Valioliigan vuonna 2016 ja vangitsi maailman sydämet tuhkimotarinallaan, nyt valuu hiljaisuudessa takaisin sinne, mistä oli noussut. Taikalasien takaa paljastui karu arki. Unelma oli loppuun kaluttu, glitter haihtunut – vain savi jäi.

Ruud van Nistelrooy hinattiin paatille marraskuussa pelastajaksi, mutta pelastuslautta olikin vain tyhjä puhe. Kahdeksan pistettä kahdestakymmenestä ottelusta – ei edes kunnollinen kapina, ei edes traagista epäonnea, vain pelillistä kurjuutta. Kuin kuningas, joka kruunattiin kiireessä, mutta ei rakastettu eikä kunnioitettu – hänen hovinsa hajosi ympäriltä ilman lohtua ja ilman tarinoita.

Leicester ei kaatunut yhdessä taistelussa, vaan kuihtui lukemattomien pienien päätösten ja virheiden orvoksi pitämänä.

Ipswich – sinivalkoinen illuusio

Ipswichin paluu huipulle oli kuin kauniisti rakennettu runo, mutta sellainen, jossa viimeinen säe jäi kirjoittamatta. Nousu Mestaruussarjasta sysäsi seuraa jalkapallon julmimpaan koehuoneeseen – ja tuomio annettiin ennen kuin he ehtivät edes asettua paikoilleen.

Vielä on olemassa keveä teoreettinen kaistale toivoa – viisi peliä, kaikki voittoon, ja West Hamin täydellinen mahalasku. Maalieron pitäisi muuttua tavalla, jota loogisuus ei tunne. Mutta tämä on tiedettä vailla sydäntä. Tämä on fantasiaa logiikan maailmassa. Tämä on unelma, joka ei enää kuule herätyskelloa.

Ipswich pelasi kuin kaunis mutta kokematon nuorukainen, joka eksyy suurkaupungin sumuun. Pelaajat eivät olleet huonoja, mutta he olivat liikassa, jossa keskinkertaisuus ei riitä, ei sydän yksin. Ja nyt he pakkaavat siniset paitansa ja kuiskaavat hyvästit unohtamatta, että paluu on aina mahdollinen – kuten muinaiset runoilijat kirjoittivat: ”Jokainen yö kantaa aamunsa kyljessään.”

Mitä nyt?

Kolmen seuran matka takaisin alasarjoihin ei ole vain tilastollinen huomio. Se on merkki siitä, ettei Valioliigassa mikään ole pysyvää. Nousu ei takaa pysyvyyttä – ei edes ihmeelliset tarinat. Se on maailma, jossa lopputulokset ovat näkyviä, mutta syyt usein kätketty hämäriin kulisseihin:

• Talous
• Päätökset
• Identiteetti
• Ruohonjuuritason kehitys

Nämä kaikki piirtävät suunnan, jota fanit seuraavat toivo sydämessään.

Southamptonin, Leicesterin ja Ipswichin lähtö avaa oven uusille toiveille. Leeds, Burnley, Sheffield United… nimet, jotka kantavat taustallaan niin ikään kiistanalaista historiaa, nousuja ja putoamisia, kyyneliä ja voiton karjaisuja.

Valioliiga ei lepää – se nielee ja sylkee, kasvattaa ja kadottaa.

Mutta jokaisella putoajalla on mahdollisuus lunastaa itsensä uudelleen. Championship on armoa vailla, mutta se on myös alusta, jolla moni mestaruus on rakennettu uudelleen. Leicester sen osoitti. Kenties nyt on jonkun muun vuoro.

Tai ehkä, juuri ehkä, joskus me vielä lukemme uuden tuhkimotarinan – ja muistamme, että jokaisen putoamisen kipu on myös uuden nousun siemen.

Siinä, rakas lukija, on Valioliigan vääjäämätön, silti alati kiehtova kaksijakoisuus.

Kun yksi tarina päättyy, toinen alkaa.

Ja minä, kynäni teräksenä, sydämeni hehkuvana, kerron ne sinulle – jokaisen niistä.