Kun jalkapallo muuttuu tragediaksi – Bergamon surullinen ilta herättää kysymyksiä fanikulttuurista
Yksi ainoa hetki voi murtaa kokonaisen maailman. Yksi sykäys, ja intohimo, joka rakastaa ja yhdistää, muuttuu pedoksi, joka repii palasiksi. Jalkapallon sydämessä, Italiassa – pyhän intohimon maassa – Bergamon yössä kuoli lauantaina jotain enemmän kuin vain ihminen. Kuoli usko siihen, että kannattaminen on vain peliä. Että värit rajoittuvat paitaan, huiviin, lauluun. Ei puukkoon. Ei vereen.
Vain 26-vuotias. Vain nuori mies, Atalantan kannattaja, värinsä valinnut, unensa Atalantan sinimustassa hehkussa elänyt. Nimettömäksi jäävä rakastaja – ei väkivallan, vaan kurvijumalatarten, pelikenttien ja stadionhuutojen. Hän ei koskaan palannut kotiin lauantai-iltana, vaikka ottelu ei ollut vielä edes alkanut. Hänen serenaadinsa katkesi kadulle, jossa betonin reuna imee vieläkin verta, joka ei ollut punainen vain symbolisesti.
Kohtalokas ilta
Kaikki sai alkunsa tavallisesti. Tai niin ainakin aluksi kerrotaan. Bergamon keskustaan kokoontui joukko kannattajia – Atalantan sinimustia, Interin sinimustia. Mutta värit eivät merkkaa mitään silloin, kun huudot alkavat muuttua solvauksiksi, solvaukset uhkauksiksi ja uhkaukset teoiksi.
Eräässä baarissa joku Interin kannattaja avasi äänensä, mutta sulki sen myöhään toisen ihmisen elämän. Sanoin provosoitiin, elein vastattiin, ja niin liekki roihusi ulos ovesta, kadulle – kuin antiikin tragediassa, jossa kohtalo veti miekan esiin ennen kuin kukaan ehti pyytää armoa.
Puukko vilahti. Nopeasti. Tylysti. Ja vaikka ensihoitajat olivat paikalla kuin kreikkalaisen kuoron kutsuttu näyttämölle, ihmishenki oli jo liukumassa pois, käsistä kuin viimeinen kevätilta, jota ei saa koskaan enää takaisin.
Poliisin mukaan tilanteen kärjistyttyä tapahtumapaikalla iski nuoruuden impulssi. Vasta teini-iässä oleva Interin kannattaja on pidätetty. Hän sanoi puolustaneensa veljeään. Mutta voiko ketään enää puolustaa sillä hetkellä, kun veitsi iskeytyy toiseen ruumiiseen? Onko enää kyse suojelusta – vai jostain paljon synkemmästä? Ja kuka suojelee meitä jalkapallolta, kun siitä tulee sota?
Hiljaisuuden hetki
Seuraavana päivänä Atleti Azzurri d’Italian stadionilla ei kuultu vain kannatuslauluja. Siellä ikuistettiin hiljaisuus. Siellä nousi taivaalle banderolli, josta ei huudettu voittoa eikä vihollisuutta – vaan surua. Livahdus inhimillisyyttä, joka vielä asuu raivoisan rakkauden sisällä.
”Per te, fratello caduto” – ”Sinulle, kaatunut veljemme.”
Atalanta murskasi Monzan 4–0, mutta juhla ei ollut iloisa. Se oli hautajaiskulkuetta muistuttava kunnianosoitus. Pelikenttä oli kirkko, ja 90 minuuttia eräänlainen sielunmessu.
Koko Italia suuntasi katseensa Bergamoon. Ei enää taktisoidakseen tai analysoidakseen pelimuotoja, vaan kysyäkseen: miten tähän tultiin? Miten intohimon kieli muuttui veriseksi murteeksi, jota puhutaan kepein, puukoin ja katseilla, jotka eivät rakasta?
Pelin tarkoitus
Me emme saa unohtaa, että jalkapallo on enemmän kuin peli. Mutta sen täytyy silti olla vain peli. Se ei ole sota – ei vaikka me sitä koetamme toisinaan käsitellä sellaisena, kielikuvissamme, otsikoissamme, narratiiveissamme. ”Derby della Morte”, kuoleman derby, kirjoitetaan nyt lehtiin, mutta meidän on kysyttävä, miksi tämä romantisoitu väkivalta on saanut kasvaa?
- Miksi fanikulttuurin ääri-ilmiöistä on tullut hyväksyttyjä?
- Miksi väkivalta on edelleen osa kannattamisen arkea?
- Miksi jalkapallon sivulauseisiin mahtuu niin paljon vihaa?
Meillä on oltava parempi tarina. Parempi yhteys. Sillä jos stadionit muuttuvat rintamaksi ja kannattaminen sodankäynniksi, olemme todella kadottaneet sen, mikä jalkapallossa on kauneinta: yhteisön.
Yhteinen vastuu
Tämä ei ole vain stadionin tai kaupungin suru. Tämä on koko eurooppalaisen jalkapalloilun häpeä. Uhreja on ollut vuosikymmenten saatossa, eikä tämä nuori mies ole ensimmäinen eikä viimeinen, jos mitään ei tehdä.
- Tuleeko Serie A:n tai UEFA:n reagoida nyt äänekkäämmin?
- Voiko fanikulttuuri toimia sillanrakentajana?
- Kuinka paljon verta vielä vaaditaan, ennen kuin rajat vedetään selkeämmin?
Vai voisivatko juuri nämä 90 minuuttia, Monzaa vastaan pelatut, olla alku uudenlaiseen kurkistukseen peiliin? Että jalkapallon maailma kysyy itseltään: ketä me olemme menettämässä, ja mihin hinnalla?
Toivon mahdollisuus
Bergamossa syttyi kynttilöitä. Samoin Milanossa. Sekä Interin että Atalantan kannattajat järjestivät omia, hiljaisia muistotilaisuuksia. Ovatko he nyt hetken ajan samalla puolella – ihmisen puolella?
Jos jotain kaunista voi tästä kivusta syntyä, se on mahdollisuus käänteeseen. Mahdollisuus siihen, että tulevaisuuden kadut laulavat jälleen huudoista – ei tuskasta. Voiko jalkapallon ääni muuttua, jos me päätämme niin?
26-vuotias kannattaja kuoli. Mutta hänen muistonsa elää nyt siinä kysymyksessä, jota emme voi kiertää:
Näemmekö jatkossa toisissamme toisinajattelijoita – vai joukkuetoverin ihmisyydessä?
Jäähyväiset
Adieu, nimettömäksi jäänyt. Liekki lepattaa yhä stadionin yllä. Se palaa muistona sinusta. Ei vihasta. Vaan siitä, mitä meille jäi jäljelle, kun kaikki muu oli jo menetetty.