Pep Guardiola raivostui Valioliigan aikatauluihin – huuto jalkapallon arvokkuuden puolesta
Wembleyn nurmi ei ollut vielä ehtinyt haukata kasteensa FA Cupin finaalin jälkeisestä aamukasteesta, kun taivaat jo alkoivat tummua toisaalla. Ei sadepisarasta, ei ukkosesta – vaan Pep Guardiolan äänen voimasta, hänen silmistään, joissa kuohui huoli eteen vyöryvästä aikataulupainajaisesta, joka uhkaa Valioliigan kevätsodan ratkaisuhetkiä. Hän ei puhunut kuin valmentaja – hän huusi kuin vanhan ajan profeetta, joka on kiertänyt halkaistun valtakunnan etsimässä oikeutta, turhaan.
Manchester Cityn päävalmentajan, modernin peliajattelun visionäärin ja kontrollin mestarin ääni säröili lehdistötilaisuudessa. Ei siksi, että hän olisi menettänyt hallinnan – vaan koska maailma hänen ympärillään oli. Hän puhui palavan sydämen lailla. Hän ei käyttänyt kliseitä, ei kuorruttanut järkytyksiään diplomaattisilla muotoiluilla. Hän ei pyytänyt enää – hän vaati.
”Me olemme taistelleet tätä vastaan yhdeksän vuotta. Mutta mikään ei muutu,” Guardiola sanoi. Ja nuo sanat, nuo seitsemän sanaa, kuuluivat kuin hautakello. Ne eivät olleet enää varoitus – ne olivat julistus. Tämä ei ollut enää vain jalkapalloa. Tämä oli saaga siitä, mitä tapahtuu, kun järjestelmä tallaa lahjakkuuden alleen – kiskoo jalkapallon jaloista sen sielun, joka sykkii rytmissä, ei aikataulujen, vaan intohimon mukaan.
FA Cupin loputtua alkaa taistelu aikaa vastaan
FA Cupin finaali on jalkapallon pyhä toimitus. Se on kuin kuninkaallinen seremonia, jossa kuninkaat kruunataan ja sankarit syöksyvät historian kirjojen sivuille miekaniskuja vastaavin vedoin. Ja juuri tuolla kukkulan huipulla, missä Wembley soi tuhannen laulun äänenä, City kohtaa Crystal Palacen lauantaina. Mutta juuri kun lopputuomarin pilli soi ja stadionin katuvalot alkavat himmetä, Guardiola ja hänen soturinsa tietävät, että heille ei ole luvassa lepoa. Vain 72 tuntia. Vain kolme yötä. Ja sitten jälleen taistelu – tällä kertaa Bournemouthin kodissa, missä pisteet ovat kultaa kiiltävämmät.
Bournemouth, joka ei ole enää vain rantakaupungin seura. Se on nyt sulkapäähineinen pikkukuningaskunta, joka tavoittelee omaa kruunuaan – pääsyä Eurooppa- tai Konferenssiliigaan. He eivät aio kestitä Cityä viinillä ja laululla – he käyvät kentälle kuin aseistetut uskonveljet, jotka tietävät, että väsyneinkin jätti kaatuu, kun tarpeeksi moni nykii sen nilkkaa.
”Meillä on edessämme todella intensiivinen ja fyysinen ottelu Bournemouthia vastaan. He eivät anna meille mitään ilmaiseksi,” Guardiola sanoi. Hänen äänessään ei ollut pelkoa – oli raivoa ja sitä vanhaa espanjalaista uhmaa, jolla vuosisatoja sitten puolustettiin linnoja ja estetiikkaa yhtenä ja samana.
Kenelle aikataulu puhuu – ja keneltä se vaikenemalla vie?
Mutta miksi juuri Manchester City? Miksi juuri Guardiola, joka on antanut Valioliigalle enemmän mestaruuksia ja jalkapallollista runsautta kuin ehkä kukaan muu tänä aikakautena? Hän on tanssittanut kohokohtia meidän silmien edessä, kertonut jalkapallolla tarinoita, joissa Lionel Messi ratsasti kuin katedraalin varjo, ja Kevin De Bruyne nauroi ajan rajoille. Nyt tuo sama mies huutaa tuuleen ja toivoo, että joku kuulisi.
Guardiola käytti esimerkkinä Tottenhamia, jonka ottelu siirrettiin perjantaille, jotta se ehtisi valmistautua Eurooppa-liigan finaaliin.
- ”Hyvä päätös – ei sarkasmia,” hän painotti.
Tässä piilee tragedian ydin: kun voidaan käyttää tervettä järkeä, sitä ei sovelleta tasapuolisesti.
On vaikea olla näkemättä tätä kaikkea Shakespearen tragedian verhon läpi. Keskellä ovat ihmiset, pelaajat, jotka eivät ole koneita. Jotka hengittävät, loukkaantuvat, väsyvät. Miksi heidän äänensä kaikuu tyhjänä?
Taulukon kylmä matematiikka ja mestaruuden ihmisyyden paino
Taulukko on armoton. Cityllä on yksi ottelu vähemmän pelattuna kuin neljäntenä ja viidentenä olevilla Chelsealla ja Aston Villalla. Kolme suurta klaania taistelee yhdestä ja samasta aarteesta – pääsystä Mestarien liigaan, siihen pyhään turnaukseen, johon vain harvat valitut saavat astua.
- Jokainen piste on nuolen kärki.
- Jokainen väsymyksen hetki voi olla kohtalokas.
- Kun tahtoa on, mutta jalka ei enää nouse yhtä kevyesti, silloin vaakakupissa ei ole enää vain kilpailu – vaan oikeudenmukaisuus.
Echo vai Exitus?
Guardiola ei ole täydellinen. Kukaan ei ole. Hänen järjestelmänsä ovat joskus liian abstrakteja, liian vaativia, kuin Stravinskyn partituurit nuorille soittajille. Mutta sen, mitä hän tuo jalkapallon pöytään – tunteen, tason, tarinan – pitäisi olla arvossaan. Nyt hänen huutonsa kaikuu kuin antiikin sankarin surumarssi: “Mikään ei muutu.”
Minä toivon — ja uskon — että jokainen, jolle jalkapallo on enemmän kuin numeroita, kuulee tuon huudon. Ei vain valmentajan. Ei vain Cityn. Vaan koko pelin. Jos emme kuuntele nyt, milloin sitten?
Ja ehkä silloin, joku vihdoin lakkaa katsomasta aikataulua Excel-taulukkona… ja alkaa kuuntelemaan sen kaikuja kuin runoa, jonka rytmin määrää ihmisyys, ei raha.
– Elina Vartiainen
(Sananiekka kentän rajalta – missä nurmi kantaa legendat ja pelkkä juoksuaskel merkitsee lohikäärmeen henkäystä)