Brightonin toivon kevät – miten unelmat ja symboliikka kantavat seuraa kohti tulevaa

Brighton & Hove Albion. Seura, jonka nimi liukuu kieleltä kuin meri-ilma ikkunalasille – suolainen, sumuinen ja alituiseen odottava. Aallon päällä tai sen alla. Historiansa 124-vuotisella taipaleella Brighton ei ole koskaan voittanut pääsarjatason pokaalia. Eikä sen kentille laskeneiden jaloissa vielä ole kulkenut sankarin viittaa – mutta kenties horisontissa pilkahtaa vilaus, valoa, jonka kaltaista vain unelmoijat osaavat nähdä ennen muita.

Tänä keväänä tuo valo on ottanut hahmokseen kilpailijoiden pokaalijuhlat.

Crystal Palace nosti FA Cupin kuin Graalin maljan Wembleyllä Manchester Cityn ylle – visio, joka tuntui painavan historian painamalla stempelillä seuran nimen ikuisuuden kivitauluun. Newcastle sai Liigacupissa suunsa täyteen hopeaa, ja Tottenhamin sormet sulkivat Eurooppa-liigan voiton ympärilleen kuin kohtalotar sielunpalan.

Kaiken tämän keskellä seisoo Fabian Hürzeler – saksalainen päävalmentaja, joka on vasta 31-vuotias, mutta joka puhuu niin kuin tietäisi, millaista on kantaa tähteyden painoa jo tuhannen vuoden ajalta.

”Se on inspiraatio”, hän kuiskasi kuin kunnianhimoiselle ritsalle jännitetty slingon kivi ennen irti päästämistä.

Säkeistön alku

Jos urheilu olisi runoutta – ja miksei olisi – niin tämä hetki olisi alkava säkeistö. Brightonin kausi ei päättynyt räikeästi, ei revontulten tavoin loistavasti, mutta ei myöskään hiljaisesti kuihtuen. Se päättyi paikkaan, jossa se voi nähdä sekä nousun huipun että pohjan kivikon – kahdeksantena sarjataulukossa, vielä yksi peli pelaamatta.

Sunnuntainen vierasmatka Tottenhamin kotiin on kuin roomalainen gladiaattorikehä, jossa haetaan kunniansa janoavaa lopetusta tarinalle, joka on vielä kesken. Tasapeli merkitsisi seuran historian toiseksi parasta sijoitusta. Mutta voiko keskeneräistä juhlia?

Läheltä katsottuna

Tahdon hetken pysähtyä Fabian Hürzelerin vierelle ja tarkastella häntä lähempää. Tämä seesteinen mies, jolla on enemmän älykkäitä silmiä kuin huutoa äänissään, ei ole vain valmentaja – hän on rakenteilla olevan temppelin arkkitehti.

”Minulla on hyvät välit Glasnerin ja Postecogloun kanssa”, hän kertoi – ja katseessa ei ollut kateutta, vaan jotakin muuta. Kenties se oli myötäonnea tai sitten rohkeutta, joka syntyy siitä, että uskaltaa ihailla kilpailijaa kääntymättä pois.

Brightonilla oli tänä vuonna mahdollisuus. FA Cupissa se johti vielä puolivälierän loppuhetkillä, kunnes Nottingham Forest käänsi kaiken rangaistuspotkuissa – ruletin pyörähdys, joka pysähtyi tällä kertaa vastustajan onnennumeroon.

”Pienet marginaalit”, Hürzeler painotti. ”Ne ratkaisevat kaiken.”

Marginaalien mytologia

Nämä pienet marginaalit – ne ovat kuin kohtalottarien lankoja muinaisessa ajassa. Historia on täynnä tarinoita siitä, kuinka keisari kaatui vain yhdestä väärin sidotusta sandaalista tai sankari uupui pyhän keihään katkeamiseen ennen rantaa.

Brighton ei ole Manchester United. Se ei ole Liverpool, eikä sen kirstussa kilise hopeiden historia. Se on nuori, edelleen tähdittömäksi leimattu joukkue, mutta juuri sellaiset joukkueet kirjoittavat eeppisiä tarinoita – ei siksi, että niiden kuuluisi voittaa, vaan siksi, että ne tekevät sen säännöistä piittaamatta, valoa kohti huutaen.

Sudenjälki hangessa

Tänä vuonna Konferenssiliigan ovi vielä raottaa mahdollisuutta. Pieni, mutta olemassa oleva – kuin suden jälki hangessa: todiste siitä, että metsässä on liikettä. Jos Chelsea ei etene Mestarien liigaan ja voittaa Konferenssiliigan finaalin Real Betisiä vastaan, Brightonille voi aueta ikkuna maailmaan, jonne se ei ole vielä virallisesti astunut.

Mutta se ei ole pelkkä mahdollisuus – se on kipinä, joka osuu kuivalle ruoholle.

Kutsun aika

Ja kaiken tämän keskellä joukkueen sielu venyy ja kasvaa. Brighton on nyt siinä kohdassa tarinaa, jossa epäonnistuminen ei ole este, vaan merkki. Että kutsuja tullaan ennen kuin ollaan valmiita. Että mestaruuksien siemen on jo kylvetty – mutta sadon aika ei ole vielä tullut.

Se, että Palace, Newcastle ja Tottenham nostivat palkintojaan, ei ole Brightonille kirous – se on inkarnaatio siitä, miten lähellä voi olla voitto, vaikka kello vielä käy väärin päin. Se on kuin varjo, joka kertoo, että valo on juuri kulman takana. Fabian Hürzeler näkee sen. Hän ei pelkää katsoa pitkään sinne, missä toivoa rakennetaan eikä osteta.

Lähtö ja alku

Yhden ottelun päässä on sekä päätepiste että uusi alku. Kun Brighton astelee Tottenhamin stadionille sunnuntaina, se ei tule vain pelaamaan jalkapalloa – se tulee määrittelemään seuraavan kauden ensimmäisen sanan.

Voitto ei ehkä tuo pokaalia, mutta se voi herättää uskon, että runon loppusäkeet ovat jo syntymässä. Brightonin sininen lintu ei ole vielä lentänyt korkeimmalleen – mutta sen siivet värisevät jo valmiina.

Ja kun seura kerran saavuttaa sen hetken – sen, kun pokaali nostetaan merenrantakaupungin ylle kuin taivaallinen majakka – tiedämme, että se ei ole tullut sattumalta. Se on tullut, koska unelmoijien joukossa oli yksi, joka uskalsi sanoa: ”Se on inspiraatio.”

∎ Kaisa Halttunen
Kirjoitan niin kuin maailma olisi teatteri, ja jalkapallo sen äänekkäin näytelmä.