Harry Redknappin kohuvitsi paljastaa huumorin ja historian rajat jalkapallossa
Yksi sana voi kaataa valtakunnan. Yksi ele voi riittää sytyttämään historian uudelleen — ei loistona, vaan liekehtivänä ryöpsähdyksenä menneistä haavoista. Viime viikolla Lontoon yössä, kirkkaiden parrasvalojen ja samppanjalasin heijastamaan yltäkylläisyyteen, Harry Redknapp, jalkapallon amiable setämies, paiskasi ilmoille lauseita, jotka eivät jää vain huvittaviksi anekdooteiksi hyväntekeväisyysillassa. Ne eivät katoa kuin höyry Royal Albert Hallin valetuista ikkunoista, vaan keräävät itseensä painon, joka uppoutuu vuosikymmenten alitajuntaan.
Redknapp, 78-vuotias brittiluotsi, joka on vuosien saatossa muuttunut niin kansansuosikiksi kuin liitutauluun piirretyksi muistoksi Portsmouthin FA Cup -voitosta vuonna 2008, käytti kieltä, jonka haudan syvyys mittaa enemmän kuin retorinen taitamattomuus. Hän kutsui Englannin uuden päävalmentajan, Thomas Tuchelin, ”saksalaiseksi vakoojaksi” ja kruunasi tämän kommentin eleellä, joka hajoaa kuin lasi: natsitervehdyksellä. Ympärillä naurettiin. Mutta se ei ollut iloa – ei siitä kaltaisesta, joka syntyy urheilun voitosta, ihmehetkestä tai odottamattomasta maalista. Se oli naurua, joka kantaa mukanaan vaivaantuneisuuden painoa.
Tästä ei tule kevyttä juttua.
Kuvitelkaa: Itämeren viiman halkoma Helsinki, harmaanlumen taivuttamat koivut, ja siellä minä – kirjoittamassa näitä rivejä, jotka polttavat sormenpäitäni kuin jää ja tuli yhtä aikaa. Samalla kun digitaalinen maailma säpsähtää massiivisista siirroista ja viime hetken loukkaantumisista, yksi hetki pysäytti kaiken. Se ei tapahtunut pelissä, mutta ei se ollut viihdettäkään. Se oli jotain muuta. Sitä, mistä tämä murrettu maailma on täynnä: kauneuden vastakohtaa.
Harry Redknappin kielikuva Lordi Haw Haw’sta – historiallisesti tunnettuna William Joyce’na, natsien propagandasoturina – ei ole vain ajattelematon vertaus. Se on historian haudan tonkimista. Tuchelia, joka on kolmas ulkomainen valmentaja Englannin jalkapallohistoriassa, verrataan henkilöön, joka soti omiaan vastaan, myrkyttäen radiotaalloilla ilmapiirin, kun Eurooppa oli polvillaan. Redknapp ei lukenut tuulta, joka puhalsi jo ennen hänen sanojaan. Hän ei kuullut historian kaikuja, jotka viime vuosina ovat huutaneet: katsokaa tarkemmin, mitä sanoilla tehdään.
Thomas Tuchel on kokenut jo paljon. Hän on johdattanut Chelsean Mestarien liigan huipulle, käsitellyt mediamyrskyjä kuin harjaantunut diplomaatti ja nyt seisoo hän Albionin johdossa, kansakunnan toiveiden painon alla. Mutta yksikään valmentaja, olipa hänen kansalaisuutensa mikä hyvänsä, ei ansaitse tulla vastaanotetuksi viikunanlehdellä peiteltyjen, historiasta irtirevittyjen retoriikan sirpaleiden kautta.
Kun huumori leikkaa väärällä terällä
Tuossa hetkessä – yhdessä liian pitkään pidetyssä naurussa ja liian hitaasti laskevassa kädessä – oltiin vaarallisen lähellä sitä pistettä, jossa urheilu lakkaa olemasta yhdistävä voima. Silloin pallo ei enää pyöri, vaan pysähtyy kylmäksi, gravitaatiotta roikkuvaksi paikakseen, jossa ihmisten välinen kunnioitus vajoaa kuin sade muurilla, joka ei koskaan ollutkaan murtumaton.
Jalkapallo ei ole vain peli. Se on kertomus, usein polveileva ja sävyltään oopperamainen, jossa sankarit ja konnat vaihtelevat paikkojaan ottelusta toiseen. Se on kansakuntien leikki, mutta myös syvällinen paljastus siitä, keitä me oikeasti olemme. Ja juuri tästä syystä:
- Sanat painavat
- Eleet puhuvat
- Historia puuttuu puheeseen omalla painollaan
Harry Redknapp ei ehkä tarkoittanut pahaa. Kuten moni hänen puolustajistaan on jo ehtinyt todeta, kyseessä oli ”vitsi”. Mutta mitäs silloin, kun vitsi karttaa rajansa? Kun se ei enää ole nokkela, vaan julma? Kun huumori muuttuu hajoamiseksi, ei rakentamiseksi?
Reaktioiden aallot
BBC ja The Guardian ovat raportoineet asiasta laajasti, ja sosiaalinen media kiehuu haltioissaan – puolesta ja vastaan. Jotkut huutavat kansallismielisyyden nimissä, että ei tästä ”saa herkkänahkailla”, toiset näkevät Redknappin puheessa siemenen, jota ei saa päästää itämään.
Kuka piirtää murheiden rajat huumorin kartalle?
Thomas Tuchel ei ole vielä kommentoinut tilannetta. Ehkä hän tietää, että joskus suurin vastaus on hiljaisuus. Se vääristymätön, kiihkoton hiljaisuus, joka ei sovi pidettäväksi show’lla, vaan joka kaikuu pitkään niissä, jotka osaavat kuunnella. Se hiljaisuus, joka sanoo enemmän vääryyden arasta kohtaamisesta kuin mikään takaisinheitto.
Ja urheilun maailmassa, joka huutaa jatkuvasti äänekkäämpää, nopeampaa ja kirkkaampaa, voi olla, että juuri tämä hiljaisuus on se voimakkain isku, jonka joku voi antaa.
Sillä kentällä on vielä peliä jäljellä, mutta sen pelin nimi ei ole jalkapallo. Se on ihmisyys.
—
Saga Laaksonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen urheilutoimittaja, joka etsii myyttejä pelikentiltä, runonrunoilijan herkkyydellä ja historioitsijan tarkkuudella. Hänen missio on muistaa, että jokainen ottelu – ja jokainen sana – on osa suurempaa tarinaa.