Onni Valakari loistaa San Diegossa ja Robert Taylor hurmaa Miamissa – suomalaistähtiä MLS-kentillä
Onni Valakari on nimi, joka kimaltaa nyt Kalifornian yötaivaalla kuin pohjoistuulen kiillottama revontuli. Se ei ole sattumaa, että pojan nimi on Onni. Mitä muutakaan voisi kutsua pelaajaa, jonka toinen MLS-kauden maali sytytti valkoiseksi hehkuvan liekin San Diegon ensimmäisessä voitossa kotikentällään – voitossa, joka ei ollut vain kolme pistettä, vaan laivan ensimmäinen liputus satamassa, historian ensi sävel uuden seuran sinfoniaan.
Ei ollut vain peli käynnissä – se oli kulminaatiopiste, trilleri, johon jumalat säveltävät taustan. SAN DIEGO FC vastaan LOS ANGELES FC. Avauskautta pelaava San Diego, kuin nuori soturi, jonka panssari on vasta kiillotettu, seisoi toisen valtakunnan portilla – ja löi, löi kuin Ahti meren kuohuista tuoden säihkettä ja myrskyä stadionin jokaiseen nurkkaan.
Ja siellä, kaiken keskellä, seisoi suomalainen keskikentän arkkitehti, rauhallinen rakentaja myrskyn silmässä: Onni Valakari.
Maali, joka muutti kaiken
On 34. peliminuutti. Aurinko on laskenut, mutta stadion loistaa kuin sähköinen temppeli. Tarkalleen siinä hetkessä, kun vapaapotkun jälkitilanne alkaa elää omaa elämäänsä – metallinen rautataltta vastaavassa kallioon hakatussa freskossa – peliväline sinkoaa vyöryssään kohti Valakaria.
Hiljaisuus. Sekunti ennen kontaktia. Ja sitten pamahtaa.
Ei takaviistoon, ei ohi, vaan tarkasti maalinedustalta: sijoitus, jota vanhat futisrunoniekat kutsuisivat ”viimeisteltyjen liikkeiden hiotuksi harmoniksi.” Pallo lepäsi verkossa kuin olisi aina tiennyt sinne kuuluvansa. 2–0 San Diego FC:lle. Kotijoukkueen avausvoitto syntyi, ja juuri niin kuin legendat sanovat − liekistä, joka syntyy, kun toivo kohtaa rohkeuden.
Valakarin kädet nousivat kohti yötaivasta. Hämmästystä ei ollut, ei katumusta − vain tieto, että hän oli ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Se ei ole sattumaa. Se on kohtaloa. Se on sielun sisin kokemus ehdottomuudesta, joka syntyy, kun intohimo kohtaa huolellisesti hiotun pelinymmärryksen.
Nousu konferenssissa
San Diego FC:n voitto tuli mahdolliseksi vain, koska se oli ansaittu. Joukkue on nyt toisena Läntisen Konferenssin sarjataulukossa kuuden kierroksen jälkeen. Tuo sijoitus ei ole pelkkä numero; se on šamanistinen peili, joka heijastaa perusteellista työtä, yhteisiä öitä ja ruutuun piirrettyjä taktiikoita.
”Anyone know how to say gift in Finnish?” twiittasi seura hetkeä myöhemmin. Vastaus on yksinkertainen: Onni. Mutta myös: lahja, armo, rakkaus. Kaikki tämä vaikutti kiteytyvän yhteen hetkeen – hetkeen, jossa suomalaisen veri ja sydän yhdistyivät uuden seuran toiveisiin.
Toinen laulu itärannikolta
Mutta yön mainetekoja ei kirjoittanut yksi sinivalkoinen yksin.
Etelärannikon vastarannalla, Floridan yössä, puhkesi toinen kukka, toinen tarina, toinen suomalainen laulu.
Robert Taylor, tuo laiturilinjalla viipottava taiteilija, Inter Miamin mystinen Mozart. Usein operoiden Lionel Messin varjossa, mutta aina oma aurinkonsa, Taylor avasi viimein kauden maalitilinsä – sekin hetki kuin eepoksen toisinto.
23. minuutti. Philadelphia Union horjui, ja silloin Taylor iskee – ei kuin kone, vaan kuin runoilija, joka maalaa verkkoon säkeet, joista stadion alkaa huutaa sävelensä.
Mitä on maalinteko, ellei se ole hetki, jolloin aika pysähtyy ja muuttuu todeksi?
- Inter Miami: 5 ottelua
- 4 voittoa
- 1 tasapeli
Taylorin Inter Miami on Itäisessä Konferenssissa kuin valtamerilaiva, purjeet täynnä varmaa voimaa. Ja siellä, heidän joukossaan, suomalainen.
Valakari – enemmän kuin numeroita
Palataan Valakariin vielä kerran. Onni. Mies, joka siirtyi San Diegoon Kyprokselta päättyvän kauden lainasopimuksella, mutta jonka vaikutus on ollut välittömästi pysyvän tuntuinen. Hän ei tullut turistiksi, vaan soturiksi, kentän käsityöläiseksi, jonka instrumentti on näkymätön – liike, ajoitus, maltti.
- 3 maalisyöttöä
- 2 tehtyä maalia
Mutta ketä kiinnostavat numerot, kun sydän hyppii joka kerta, kun kosketus osuu siivosti pomppaavaan palloon?
Onni on rakennettu pelaajaksi niistä palasista, joihin ei voi lukita arvoja – mutta jotka jokainen ymmärtää, kun he näkevät kauneuden ilman liioittelua. Näkevät rytmin pelaajassa, joka pelaa ajassa, ei aikaa vastaan.
Ja ehkä, kaiken tämän keskellä, meidän on kysyttävä: Entä jos Onni Valakari ei pelkästään tehnyt maalia ensimmäisessä voitossa? Entä jos hän itse on se voitto?
Sävel, joka kantaa kauas
Ilta päättyy. Stadion hiljenee. Mutta jossain − kenties Kalifornian rannikon ja Atlantin välissä − kulkee tuuli, joka kantaa suomalaisten nimiä. Valakari. Taylor. Kaksi säettä samasta sävelestä.
Ja me Suomessa? Me luemme yöllä uutiset puhelimistamme, sydän lyö hieman kovempaa. Ehkä siksi, että kaukana kotoa, missä kentillä tanssitaan toisin ja valo on muuta kuin talvinen himmeys, suomalainen nimi muuttuu värinäksi koko kansan selkäytimessä.
Tämä on urheilu. Tämä on tarina. Tämä on koti-ikäväksi verhottua ylpeyttä.
Tämä on legendojen alkua.
Kirjoittanut:
Taimi Ahola
Urheilun myyttien kronikoitsija
Kirjoitan siitä mitä tapahtuu – ja mikä jää sydämen seinille ikuisesti.