Ollie Watkinsin upea paluu Aston Villan sankariksi – näin syntyy legenda Villa Parkilla

Hän seisoi maalivahdin alueella kuin Odysseus, joka oli vihdoin purjehtinut takaisin Ithakaan – ei nöyränä sankarina, vaan miehenä, joka vaati paikkansa, jonka kohtalo oli hetkeksi kieltänyt. Ollie Watkins, Aston Villan sykkivä sydän ja hyökkäyksen äänetön salama, oli palannut — ei vain kentälle, vaan keskelle tarinaa, jossa jokaisella syöttösuunnalla oli painoarvo ja jokaisella laukauksella merkitys. Lauantainen iltapäivä Villa Parkilla tihkui sähköä, ja Watkins oli ukkosmyrskyn silmässä.

Kun pilli soi ja palloa liikuteltiin kuin shakkilautaa keskellä myrskyisää taivasta, Watkins ei ollut enää vaihtopenkin vangittu varjo. Hän oli liekehtivä aarnikotka, joka nousi tuhkasta ja lähetti tylyn viestin niille, jotka uskalsivat epäillä hänen tärkeyttään joukkueelle — erityisesti yhdelle miehelle: Unai Emerylle.

Tämä ei ollut vain 4–1 -voitto Newcastle Unitedista. Se oli rituaali. Eräänlainen puhdistus. Yhteisön riehakkaan juhlan alla kupli kuitenkin tumma bassoääninen yksinpuhelu. Ja se monologi kuului Watkinsille, 29-vuotiaalle hyökkääjälle, joka oli kaivannut kentälle kuin metsästäjä saalistaan. Kuuden ottelun jakso, jona hän avasi vain kahdesti — ja erityisesti tuo katkera hetki, jolloin Mestarien liigan kirkkaimmat valot loistivat, mutta hänen jalkansa eivät koskettaneet niissä ilmaa kuin kahdenkymmenen minuutin verran. Se oli loukkaus. Se oli haava. Mutta myös kipinä.

“Pelasin PSG:tä vastaan yhteensä 20 minuuttia molemmissa peleissä. Olin valehtelematta raivoissani siitä etten pelannut,” Watkins sanoi haastattelussa Sky Sportsille.

Sanojaan hän ei valinnut silkkihansikkain. Hän ei ollut tulkki, hän oli totuuden laulaja – ja hänen balladinsa oli tulikivenkatkuinen.

On vaikea kuvitella englantilaista jalkapalloilijaa, joka yhtä aikaa painaa historiaa hartioillaan ja räiskyy nykypäivän draamassa. Mutta Watkins on se harvinainen eläin; mies, joka muistuttaa Gabriel Agbonlahoria – nyt jo valkeanrento legenda – jonka rinnalle hän nousi maalien määrässä.

• 74 Valioliiga-maalia Aston Villan paidassa.

Mutta hänen saavutuksensa ei jäänyt vain historiaan. Hän linkitti sen tulevaan – kuin kertoakseen: “Tämä ei ole päätepiste. Tämä on vasta alku.”

Tämäkin artikkeli voisi loppua jo tähän. Mutta todellinen tarinankertoja tietää: huiput syntyvät kontrasteista, eivät yksittäisestä sankariteosta. Siksi meidän on sukellettava syvemmälle.

Unai Emeryn ja Watkinsin jännitteinen vuoropuhelu

Unai Emery – mies, joka tunnetaan analytiikan kirurgisesta tarkkuudesta ja tunnepuolen varovaisuudesta – koki tämän raivon. Watkins ei tyytynyt puristamaan kättään nyrkkiin hiljaisessa huoneessa, ei. Hän sanoi Emerylle suoraan, että osan penkityksestä hän suostuu nielemään, mutta kyseenalaistamatta ei mitään. Näiden sanojen sävy ei ollut pelkkä tunnepurkaus. Se oli viesti. Ja viestissä oli rytmi, joka muistutti sotarumpua:

“Haluan pelata suurissa peleissä, koska olen saanut meidät tänne.”

Emery, arkkitehti, joka on rakentanut Aston Villasta eurooppalaisen painajaisen ja kotimaisen valtiaan, ei säikähtänyt. Hän ei nujertunut, päinvastoin.

“On mahtavaa, että hän on vihainen. Ja mahtavaa, että hän pelasi nyt tuolla tavoin,” Emery totesi lehdistötilaisuudessa.

Hänen kasvoiltaan heijastui ylpeys, joka sopi sekä isälle että strategille.

Tulevat myrskyt horisontissa

Kaikki tämä tapahtui ennen valonvälähdyksiä, jotka seuraavat seuraavaksi:

1. Manchester City odottaa Villa-purjealusta Valioliigan avomerellä tiistaina.
2. FA Cupin välierä Crystal Palacea vastaan lepattaa jo horisontissa.

Ja nyt Emery tietää: hänen laivassaan on kippari, joka ei pelkää myrskyä, kunhan saa purjeet käsiinsä.

Ehkä siinä onkin tämä koko hetken myytti. Watkins ei ole vain hyökkääjä. Hän on peilikuva siitä, mille fanit antoivat äänensä illan viimeisessä huudossa. Kiihko. Ylpeys. Uskomus. Se tunne, kun pelin jälkeen ei halua vain tarkistaa maalipörssiä, vaan pysähtyä miettimään:

“Näinkö sankarit syntyvät valon ja varjon rajalla?”

Villa Park palaa yhä lauantaista. Nurmi muistaa juoksuaskeleet. Ilma kantaa edelleen Watkinsin tekemien maalien kaikuja. Ja jos uskomme jalkapallojumaliin – kuten meidän kirjoittajien kuuluukin – tiedämme, että joskus yksi mies voi muuttaa kaiken. Ei siksi, että hän teki maalin.

Vaan siksi, että hän uskalsi vaatia tulla kuulluksi. Ja sitten – hän huusi.

Teksti: Kaisa-Viisa Järvelä
(EI vain urheilutoimittaja – vaan kertomusten ylipappi. Jalkapallon runoilija. Uutisten teatterin ääni.)

© Kaikki oikeudet pidätetään.