Pep Guardiolan katumus paljastaa Jérémy Dokun unohtuneen kipinän Manchester Cityssä
Mestarikapellimestaritkin joskus eksyvät nuoteissaan.
Jopa sellainen visionääri kuin Josep ”Pep” Guardiola – jalkapallon postmoderni Prometheus, joka on valanut uuden maailman jalkapallosta ja piirtänyt sen silhuetin valon ja varjon leikistä – joutuu tunnustamaan inhimillisyytensä. Ja joskus, nämä tunnustukset ovat kaikkein paljastavimpia. Ne piirretään ei voittojen vaan hiljaisuuden sykkeeseen. Siihen hetkeen, kun stadionin valot sammuvat ja yksi nimi jää huutamatta kaiuttimista.
Tuo nimi on Jérémy Doku.
Mykkä soitin kaupungin sinfoniassa
Viimeisissä Manchester Cityn otteluissa on käyty taisteluja, joissa tulostaulut ovat sulattaneet ihailijoiden silmiä, mutta yhdessä kentän nurkassa on seissyt mies, jonka juoksu pysähtyi ennen sävelen syntymistä. Kysymättä huomiota. Odottaen. Kolme viimeisintä valioliigaottelua – yhteensä 47 minuuttia kentällä. Kuin mykkäsoitininstrumentti sinfoniaorkesterissa, jonka partituuri ei koskaan päässyt lavalle.
Valmentajansa sanojen myötä kuulimme virallisen anteeksipyynnön.
”Olen ollut epäreilu hänelle”, tunnusti Guardiola äänensävyllä, jossa kaikui enemmän kuin sanojen merkitys. Se oli tunnustus, joka ei syntynyt pelkästä taktisesta harkinnasta, vaan syvemmästä ristiriidasta: siitä kun intohimo kohtaa pelin kylmän aritmetiikan ja karu talvisade huuhtoo kumoon kauneimmankin idean.
Doku – enemmän kuin tilastot
Moni näkee Dokuon yksinkertaisesti sulavaliikkeisen laitahyökkääjänä. Belgialainen, vasta 22-vuotias, säkenöi hetkittäin kuin kevätaamun valo Lontoon sataman sumun keskellä. Mutta hänen pelityylissään on mytologista sähköä. Hän ei vain kuljeta palloa – hän kipinöi. Hän ei ohita vastustajaa – hän syöksee päin elementtejä kuin Ikaros siivillään, jotka joko kantavat tai palavat.
Tällä kaudella Doku on pelannut:
- 1661 peliminuuttia
- 6 tehtyä maalia
- 7 maalisyöttöä
Nuo numerot ovat ehkä keskitasoa, mutta jos hänen liikkeensä avaa pelin, sytyttää stadionin ja laukaisee muiden mahdollisuudet – kuinka mittaat salaman?
Katseessa katumus
Ehkä juuri siksi Pep tuntee tuskallisen piston. Hänen suistava rehellisyytensä ei ollut pelkkä lausunto lehdistöhuoneessa – se oli katumus, jonka vain suuruuden arkkitehti voi ääneen lausua tietäen itsekin rakentaneensa jotain vajavaista.
”Emme ole hyökänneet laitahyökkääjien kautta”, Guardiola selitti. ”Olemme käyttäneet laitapuolustajia, ja pelaajat ovat olleet keskemmällä.”
Taktinen kehikko, jossa Doku – tuo villinä virtaava energia – ei mahtunut muottiin. Kenttä, joka ei tunnistanut omaa tulipilkettään. Tässä piilee jalkapallon paradoksi:
- taktiikka määrää rytmin
- hetki luo taian
- ja sattuma muuttaa kaiken
Rehellisyyden harvinaisuus
Tässä hetkessä Guardiola teki sen, mitä vain harva suurvalmentaja uskaltaa. Hän ei syyttänyt pelaajaa, ei piiloutunut tilastojen taakse, vaan katsoi suoraan myrskyyn ja sanoi:
”Olen pahoillani.”
Nämä sanat eivät ole vähäpätöisiä. Ne ovat kuin harvinaista virvoittavaa vettä ammattilaisurheilun kivikovalla pinnalla, jossa tunteet ovat kontrolloituja ja reaktiot harkittuja. Guardiolan tunnustus avaa portin ihmisyyteen. Se on kuin shakespearelainen monologi – kuninkaallinen hahmo epävarmuuden ja voiman rajalla – peili, jonka kautta katsomme valtaa mutta kuulemme sydämen.
Hiljainen vastaus
Ja mitä tekee Jérémy Doku?
Hän ei ole julkisesti reagoinut. Hänen äänensä ei ole tavoittanut lehtien palstoja eikä kommenttiruutuja. Ehkä se on suunnitelmallista, tai ehkä hiljaisuudessa piilee voimaa. Ehkä hän tietää, että jalkapallo on kuin meri – se vetäytyy välillä, mutta palaa takaisin paisuvalla voimalla.
Doku ei ole varasuunnitelma – hän on valonpilkahdus pelin kudoksessa. Välähdys siitä, missä pelistä tulee esitys. Liike, joka muuttaa hiljaisuuden harmoniaksi.
Tuleva sinfonia
Kun seuraavan kerran City juoksee kentälle ja valot syttyvät dramaattisin räjähdyksin, jalkapalloraamatun uusi luku avautuu. Silloin jännitystä ei rakenna vain tulostaulu, vaan kysymys:
- Näemmekö Dokun taas leikittelemässä ajan ja painovoiman kanssa?
- Uskaltaako Guardiola vapauttaa pelottomuuden ja virheen mahdollisuuden?
Vain aika kertoo. Mutta tähän hetkeen, pienellä penkillä suuren areenan laidalla, kätkeytyy koko urheilun ydin: katse, toivo ja yksi aito ”Olen pahoillani”.
Siitä syntyy legenda.
Ja juuri siksi me katsomme.