Evangelos Marinakiksen koskettava ele kentällä paljasti jalkapallon inhimillisen ytimen
Kun viimeinen vihellys helähti taivaalle kuten kirkonkello rikkoen samettisen hiljaisuuden, City Groundin nurmi oli yhä kosteana tuskasta ja hieltä. Nottingham Forest oli juuri kampittanut kohtalon ja kivunnut tyhjyyttä uhkuvan viivan partaalle – sinne, missä sarjapaikka joko syöksyy rotkoon tai jää yhteisön kämmenelle lepäämään.
Tämän kaiken keskellä, juuri sinä hetkenä, jolloin valot yhä loistivat, mutta katseet etsivät jo turvaa ja syyllisiä, tapahtui jotakin, mikä siirsi ottelun jälkilöylyn pois tulostaululta ja syvemmälle ihmisyyden ytimeen.
Evangelos Marinakis, seurapresidentti, kreikkalainen liikemies ja Oceanoksen siniverinen poika, laskeutui kentälle kuin antiikin tragediassa – ei sankarina, ei tyrannina, vaan isänä. Hän ei tullut mukanaan tikaria eikä sopimuksia, vaan sydämensä, joka sykki yhteen tahdin seuran värien kanssa.
👟 Pelistä tarinaan
Kyseessä oli kireä, tuskallinen kamppailu, jossa hyökkääjä Taiwo Awoniyi loukkaantui ja jäi kentälle makaamaan kuin kaatunut soturi. Viimeisen kymmenminuuttisen ajan hän rimpuili pelissä mukana kivun sumentamin silmin, kuin viimeiseen taisteluun pakotettu gladiaattori. Kentän laidalla Marinakis seurasi tapahtumia silmät palavina, kädet nyrkissä. Hän ei nähnyt enää syöttöjä eikä puolustuksia – hän näki poikansa tuskassa, järjen ja tunteen ristitulessa.
Ja niin, juuri kun pillin viimeinen väärähdys suli ilmaan, hän astui nurmelle. Suoraan sydämestä. Suoraan pelin jälkeiseen myrskyyn.
Jos tämä olisi ollut satua, hän olisi ollut Zeus marmoripylvään juurella. Jos tämä olisi ollut runo, hän olisi ollut ensimmäinen ja viimeinen säe – se, joka jää kummittelemaan mieleen, vaikka kirja olisi jo suljettu.
📜 Seuran julistus: tuskaa, tunnetta ja torjuntaa
Forestin tiedote, joka julkaistiin seuraavana päivänä, huokui poikkeuksellista paloa ja selittämisen vimmaa. Se ei ollut puolustuspuheenvuoro, ei anteeksipyyntö, ei selittely – se oli haarniskassa lausuttu manifesti siitä, mitä seura tarkoittaa sen kannattajille, sen pelaajille, ja ennen kaikkea sen omistajalle.
”Tämä ei ole Evangelos Marinakisille vain jalkapalloseura. Tämä on perhettä, ja hän iskostaa sen ajatuksen meihin kaikkiin.”
Nuo sanat eivät olleet yleviä pelkkiä retoriikan koristeita. Ne olivat deklaratio lojaaliudesta. Samoin kuin antiikin roomalaiset pystyttivät pilarit jumalilleen, tämä tiedote kohotti Marinakisin inhimilliseen jalustaan: ihminen, joka ei vain johda, vaan tuntee.
”Kun hän näki, että pelaajamme oli tuskissaan… hänen oli yhä vaikeampaa pysytellä sivussa.”
Kuvitelkaa vaikka – kehen teidän sydämenne tarttuisi kiinni, jos näkisitte lapsenne lattialla, särkyneenä ja kivusta kykenemättömänä nousemaan? Rakennatko silloin muurin vai murtaudutko sen läpi? Marinakis murtautui.
⚔️ Kritiikki ja katseet: mitä Gary Neville ei tajua
Tiedotteessaan seura suuntasi rivien väliin myös kivuliaan pistoksen niille, jotka katsoivat tilannetta ulkoa käsin – analyyttisesti, kylmästi, ilman verisidettä kentällä makaavaan mieheen.
Nimet mainittiin: Gary Neville, entinen puolustuksen kenraali, nykyinen sanojen sotilas. Hän oli moittinut tapausta ”naurettavaksi”, kuin se olisi ollut show’n ylimääräinen kohtaus, ei osanottajan ainutkertainen kokemus.
”Antakaa kommentoinnin väistyä huolen tieltä.”
He eivät ehkä heittäneet kiviä, mutta jokainen sanan säe oli veitsi. Ei hyökkäys vaan puolustus. Myrskyn silmässä oli turvan ytimessä yksi totuus: tämänkin seuran sydän sykki yhä, sillä joku kuuli sen lyönnit.
🌳 Marinakis – myyttien mies?
Emmekö ole nähneet jotain vastaavaa aiemmin? Jos käännät ajan ratasta taaksepäin ja selaat mytologian sivuja, näet satoja kuvia kuninkaista, jotka eivät malttaneet pysyä kaukana taistelusta – jotka lähtivät omien lasten puolesta sotaan, vaikka kruunu olisi ollut vaarassa.
Ajattele vaikka Priamosta, joka Astubien portilla kerjäsi Hektorin ruumista. Kannettuaan pojalleen ruusunvarjot silmiin, hänestä tuli ikoni, ei hallitsija.
Evangelos Marinakis ei ole ehkä myytin mies paperilla, mutta hänen tekonsa kirjoittaa hänestä sellaisen. Hän juoksi kentälle, ei hakemaan sankarin viittaa, vaan jakamaan tuskaa, jota ei voinut peittää puvuntakin kauluksella.
🌒 Loppusoitto
Nottingham Forestin ja Valioliigan ympärillä käy nyt keskustelu, joka koskettaa paljon syvempiä kerroksia kuin taktiikat, sarjataulukot tai loukkaantumiset. Se kysyy:
- Milloin omistaja on liikaa läsnä?
- Missä menee intohimon ja vastuun raja?
Mutta kenties tärkeämpi kysymys kuuluu näin:
Kumpi on pahempaa – välinpitämättömyys vai liian suuri sydän?
Evangelos Marinakis vastasi kysymykseen teoillaan. Hän astui kentälle. Hän astui perheen keskelle. Hänestä tehtiin peili – siinä me kaikki voimme nähdä itsemme, kun suojelunhalu ja jalkapallon kaoottinen kauneus risteävät hetkessä, jossa tunteet eivät mahdu kehyksiin.
⁂
LUMI RANNIKKO
Urheilujournalisti, runoilija ja myyttien tulkitsija
Valioliiga.com
(Mikäli pidit artikkelista, jaa se – sillä jalkapallo ei kuulu vain katsomoihin, vaan myös tarinoihin, jotka meidät yhdistävät.)