Taiwo Awoniyin traaginen loukkaantuminen ja Nottingham Forestin ratkaisevat hetket

Sunnuntai-iltapäivän aurinko painui hitaasti horisonttiin King Power Stadiumin ylle, kun aika pysähtyi hetkeksi. Ei sen vuoksi, että peli olisi päättynyt — vaan koska elämä oli sen kynnyksellä. Tai pikemminkin sen hauraalla rajalla, sillä urheilu, joka juhlii voimaa ja voittoa, voi yhdessä hetkessä paljastaa todellisen luonteensa: hauraan, sattumanvaraisen ja jopa julman.

Nottingham Forestin hyökkääjä Taiwo Awoniyi syöksyi kohti Leicesterin maalia – ei vain juosten, vaan kuin kohtalonsa ajamana. Hänen katseessaan paloi se tulinen palo, jota näkee vain niissä, jotka ovat kerran kulkeneet köyhyyden, epäuskon ja unelmien kuilun yli. Mutta tuo katse sammui hetkessä, kun hän iskeytyi tolppaan – metalliin, joka seisoo paikallaan, mutta johon törmätessä maailma voi muuttua. Tai päättyä.

Ja siinä me olimme, todistamassa hetkeä, joka ei ollut enää vain pelillinen tapahtuma, vaan muistutus ihmisen haavoittuvuudesta areenalla, joka usein maalaa voimakkuuden illuusion.

Hetki joka pysäytti

Metallin kalskahdus kaikui kentällä, mutta kaikein kovemmin se kaikui sydämissä. Hetkeen ei kuulunut vain kipu — siinä kaikui se hiljainen pelko, jonka jokainen urheilija kantaa mukanaan: ”Entä jos en enää nouse?”

Awoniyi jäi kentälle makaamaan. Vartalonsa kouristeli kivusta, mutta hän nousi. Jumalten tahtoa uhmaten tai ehkä ihmisen omapäisyydellä, meidät on rakennettu taistelemaan, vaikka keho huutaisi toista. Nottinghamin vaihtokiintiö oli jo käytetty — ja niin viheriölle jäi mies, jonka sisus oli repeytymässä.

Hän yritti jatkaa. Kivun kanssa ei neuvotella, se ottaa vallan. Pian hänen oli pakko jättää kenttä. Uutinen siitä, mitä sitten tuli, iski myöhemmin – kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta: Awoniyi oli kiidätetty sairaalaan, missä hänet oli vaivutettu lääkkeelliseen koomaan kiireellisen vatsaleikkauksen jälkeen. Tuosta törmäyksestä oli syntynyt sisäinen vamma, joka saattoi koitua kohtaloksi.

Kyse ei ollut enää pelistä. Kyse oli elämästä.

Kohtalon ja myyttien rajamailla

Antiikin mytologioissa kerrotaan Prometheuksesta, joka varasti tulen jumalilta ja joutui maksamaan siitä – ei kuolemalla, vaan loputtomalla kärsimyksellä. On kuin Awoniyi olisi ollut nykypäivän Prometheus: hän syöksyi kohti maalia, yritti ottaa elämän itselleen, ja kohtalo vastasi ankaralla hinnalla.

”Se oli hengenvaarallinen tilanne,” kuvaili tilannetta brittimedia. Ja yhtäkkiä koko Valioliiga pysähtyi. Tahtomattaankin. Koska vaikka kyseessä on maailman seuratuin liiga, nämä hetket muistuttavat siitä, mikä todella on tärkeintä.

Nyt, sairaalasängyssä vailla aistitodellisuutta, mies taistelee vielä kerran – ei pistesijoituksista, ei maalipörssin voittamisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että saisi herätä. Että näkisi uudelleen valon, ystävän, lapsen, tai ehkä sen saman tolpan, johon törmäsi. Tämä on hänen tärkein ottelunsa.

Kysymys vastuusta

Jos tämän tarinan ytimessä on tragedia, sen ympärillä pyörii toinen myrsky — ihmisen toiminnan ja vastuullisuuden ristiveto.

• Miksi Awoniyi päästettiin takaisin kentälle?
• Mikä on pelaajan ja lääkintähenkilökunnan välinen suhde?
• Tehtiinkö päätöksiä paineen, ei järjen perusteella?

Jälkipyykki alkoi kuohuvana. Nottinghamin omistaja, Evangelos Marinakis, astui itse kuin klassisen kreikkalaisen tragedian deus ex machina mukaan näytelmään – ei pelkästään taustalla, vaan itse kentälle, välittömästi ottelun jälkeen. Hän raivosi valmentaja Nuno Espírito Santolle, ei vain tasapelistä, vaan päätöksestä antaa Awoniyin pelata vielä hetken loukkaantumisensa jälkeen.

”Se oli vaistonvaraista, inhimillistä,” kerrottiin seuraj johdolta. Marinakis oli peloissaan – kenties myös pelastamassa omaatuntoaan. Johtajuus, joka ei näy vain luvuissa ja sponsorisopimuksissa, roihahti sanoiksi, eleiksi ja ehkä myöhäiseksi katumukseksi.

Joukkuetta ravisteli paitsi pelaajan loukkaantuminen, myös ilmiö nimeltä pelin jälkeinen häpeä. Nottingham Forest, Mestarien liigan kynnyksellä, seisoo nyt kuin antiikin haarniskoitu soturi kahden mahdollisuuden välissä: kunnian ja tuhon.

Kohtalonristeys

Kahden kierroksen päässä on jotain enemmän kuin vain paikka Euroopan kirkkaimmissa valoissa. On mahdollisuus kunnianpalautukseen.

1. Joukkue voi nousta itsensä yli.
2. Sankarille voi tulla uusi mahdollisuus.
3. Valioliigalle tarjoutuu hetki peiliin katsomiseen.

Nottingham on nyt seitsemäntenä — vain pisteen päässä viidentenä olevasta Chelseasta. Aston Villakin väijyy välissä. Sarja ei ole vielä ohi. Mutta yksikään peli ei ole enää vain peli.

Toivo elää

Me voimme vain odottaa. Että uutishuoneista kuuluu ilouutisia. Että Taiwo Awoniyi avaa silmänsä. Kenties hän palaa vielä pelikentille, kenties ei. Mutta hänen nimensä tulee jäämään historiaan – ei vain loukkaantumisen vuoksi, vaan siksi, että hän muistutti meitä kaikesta siitä, mitä urheilu todellisuudessa on.

Verkkohelmat lepattavat jälleen stadionin tuulessa. Mutta nyt niissä on varjo. Ja niin kauan kuin se varjo viipyy, muistamme, miksi tätä peliä lopulta pelataan.

Elämän tähden.

—

🖋 Tuula Nieminen
Urheilun sanansaattaja — kirjoittaa siitä, mikä tuntuu.