Emiliano Martinezin mahdollinen jäähyväisilta Villa Parkilla herkisti koko stadionin
Kaikki tarinat eivät ala rummunpärinällä. Jotkut alkavat hiljaisuudella – sellaisella, joka putoaa raskain askelin stadionin iltaan ja jonka kaikuna on sydämentykytys, joka ei kuulu katsomoille, vaan sielulle. Perjantai-iltana Villa Park – tuo viktoriaaninen katedraali jalkapallon intohimolle – ei ollut enää vain nurmi, lehterit ja valot. Se oli näyttämö. Ja pääroolissa seisoi Emiliano Martinez – mies, joka on saanut kyynärpäänsä likaiseksi Argentiinan menestystaistelussa, ja jonka katseessa on ollut aina jotakin vanhoista sankareista.
Mutta mitä tapahtui, kun loppuvihellys soi ja sumu nousi Birminghamin keväisessä illassa? Vastaus on yksinkertainen ja silti monivivahteinen: kyyneleitä.
Martinezin silmistä virtasi suolainen meri – ei pelkästä voitosta Tottenhamia vastaan (2–0), vaan ehkä siitä, mitä hän ei sanonut ääneen. Sanattomasta jäähyväisestä, jonka jokainen Villa-fani tunsi luissaan. Hän seisoi keskikentällä, kämmenet kohotettuina kohti Villan värejä, ja hetken ajan hänen kasvonsa – muuten niin kivikasvoisen soturin – murtuivat. Se oli kuin nähdä temppelin patsaan hengittävän.
Ja hän ei ollut yksin. Myös Leon Bailey, tuo jamaikalainen salama laidalla, pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. Ottelun päättyessä kaksi miestä, jotka elävät jalkapalloa syvemmällä kuin ulkoinen loisto, joutuivat kasvotusten tilanteen kanssa, joka urheilumaailmassa on yhtä vanha kuin aika: muutos.
Arvoituksellinen Emery
Unai Emery, Aston Villan mestarillinen päävalmentaja, pysytteli salaperäisenä ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa. Hänen sanansa – lyhyet, miltei arvoitukselliset – värähtelivät epätodellisuuden rajalla:
- ”Se oli viimeinen kotipeli, ja… saa nähdä.”
Saa nähdä. Kahden sanan mittainen eepos, jonka rivien välissä kaikui jotain peruuttamatonta. Se oli kuin antiikin oraakkelin vihje sodasta, joka on vasta tulossa.
Martinez – Villa Parkin mestari
Martinez, maailmanmestari ja tällä hetkellä yksi Euroopan arvostetuimmista maalivahdeista, on ollut Villan puolustuksen muuri, juureva ja ylväs kuin muinainen paroni. Hänen torjuntansa eivät ole vain pelastuksia – ne ovat seremonioita. Jokainen heittäytyminen pallon perään on kuin runo, joka päättyy huutomerkkiin. Hän ei ole ainoastaan maalivahti. Hän on tarinankertoja käsillään.
Viimeisten kuukausien aikana huhut hänen siirrostaan ovat kiihtyneet. Seurat kuten:
- Manchester United – jonka varjo lankeaa pitkänä ja tummana
- Paris Saint-Germain – jonka portit kuiskivat houkutuksia
ovat olleet esillä spekulaatioissa. Ja vaikka Villa olisi Mestarien liigan kynnyksellä – tai jo sen sisällä – jalkapallo on liikettä, sydänten diasporaa, jossa uskollisuus mitataan uudelleen joka kesä.
Mitä jää jälkeen?
Mutta mitä jää, jos Martinez lähtee?
- Ei pelkkä aukko kentällä
- Vaan tyhjyys, jonka ääressä pitää seistä hiljaa
Villa Parkin lehtereillä istuu tuhansia tarinoita, mutta Emiliano Martinezin tarina ei ollut vain yksi niistä – se oli kompassi, jonka mukaan seuraa luettiin uuteen aikaan.
Fanien sydämissä hän ei ole ainoastaan torjuntamestari, vaan valo sodassa ja rauhassa. Hän oli sankari kevään huipulla, joka pidätti henkeään kuin Odysseus kotiin palaamassa – vain tajutakseen, ettei koti ole enää entisellään.
Hetki, joka jää elämään
Kun kahdeksannentoista päivän ilta laskeutui kuin raskas verho Britannian yllä, jäivät Martinez ja Villa hetkeksi ikuiseen silmäykseen – siihen, jossa kulminoituu kaikki: toivo, haikeus ja epävarmuus.
Kuten Homeroksen runoissa, sankarin matka ei lopu muurien sisään – se jatkuu silmiltä kätkettynä, tuntemattomaan. Emiliano Martinez on ehkä lähtemässä, mutta hänen varjonsa jää Villa Parkille kuin jälki kiveen.
Se muistuttaa siitä, että jalkapallo ei ole vain peli. Se on eepos, jota kirjoitetaan hikipisaroilla, kyyneleillä ja huudoilla katsomosta.
Lopun sanat – mutta ei loppu
Nyt on hiljaisuus, mutta jos kuuntelet tarkasti, kuulet vielä torjunnan sihinän; katsomosta nousevan huudon, joka kerran huusi “Dibu!” ja tarkoitti sillä enemmän kuin nimeä. Se tarkoitti luottamusta. Se tarkoitti meidän vartijaamme.
Jos Martinez todella lähtee – ja se on nyt todennäköisempää kuin koskaan – maailma pyörii eteenpäin. Mutta Villa Parkin nurmi muistaa. Ja minä, Elina Salama, lupaan kirjoittaa jokaisesta sanasta, jonka hän siitä teki legendaa.
Aamen nurmelle. Aamen käsineille, jotka pysäyttivät mahdottoman. Ja aamen tälle luvulle, joka suljettiin kyynelillä – joita ei tarvitse hävetä. Niitä pitää juhlia. Koska ne kertovat, että rakastimme. Ja että hyvästijättö ei koskaan ole kevyttä.
Jatkuu… ehkä Manchesterissa. Tai ehkä jossain vielä suuremmassa tragediassa tai triumfissa. Mutta missä tahansa Martinez pelaakin, sielumme seuraavat.