Goodison Parkin jäähyväiset – Tunnepitoinen ilta Evertonin perinteikkäällä stadionilla
Ilta laskeutui Liverpoolin yllä kuin vanha raskas verho, joka oli nähnyt satoja esityksiä, kokenut aplodit ja huokaukset. 18. toukokuuta 2025, sunnuntai, ei ollut mikä tahansa päivä Valioliigan kalenterissa. Se oli päätösnäytös. Ei pelkästään Evertonin kauden viimeinen kotipeli, vaan koko aikakauden päätös – jäähyväiset Goodison Parkille.
Kuin roomalainen teatteri tai kreikkalainen tragedia, tämä puupenkkeihin, ruosteiseen rautaan ja tummansiniseen toivoon rakennettu stadion oli viimein kumartunut kohtalonsa edessä. 133 vuotta, 2791 ottelua, 5372 maalia – ja yksi viimeinen iltamatanssi ennen hämärään katoamista.
Everton voitti Southamptonin 2–0, mutta kuka enää muistaa lukemia, kun stadion itkee hyvästit?
Goodison oli enemmän kuin kenttä: se oli sydämenmuotoinen kivikammio, jossa työväenluokka lauloi lauantain kunnianhymnejä, isät nostivat poikansa hartioille nähtäväksi maalintekijöiden varjot, ja jossa jokainen voitto ei ollut pelkkää kolmea pistettä, vaan todiste siitä, että elämä voi joskus punnita enemmän sielulla kuin rahalla.
Kun siniset pelaajat saapuivat kentälle, olivat heidän silmänsä erilaiset. Ilmassa väreili jotain muutakin kuin adrenaliinia — se oli perinteen paino, muistojen mainingit, historian kaiut, jotka kuiskailivat lehtereillä. Kukaan ei halunnut olla se, joka unohti, missä seisoo. Kukaan ei halunnut pelata vain pelin vuoksi.
Iliman Ndiaye – vieras, joka ymmärsi kodin
Ja juuri tuota tunnetta henkilöityi Iliman Ndiaye.
Senegalilainen hyökkääjä, vasta hetki sitten seuraan liittynyt, näytti kentällä, miten vieraskin voi ymmärtää kodin merkityksen. Hän ei ollut kasvanut Goodison Parkin varjoissa, mutta hänen jalkansa painoivat kentän pintaan kuin hän olisi siellä oppinut kävelemään. Kahdesti hän riemastutti kotiyleisön osumillaan –
- ensimmäinen kuin sulava runonsäe,
- toinen kuin viimeinen sävel soitosta, jota stadion ei enää koskaan kuule.
Ensimmäisen maalin jälkeen hän juoksi kentän laidalle ja pysähtyi. Hän katsoi katsomoa, ei riehunut, ei näyttänyt tuuletuksia höystettynä egoilla. Hän vain seisoi. Vaiti. Ja koko stadion vastasi hänen hiljaisuuteensa sille ominaisella tavalla – tysmähtiin, huutoihin, huokauksiin – kollektiivinen tunnustus, että nyt tapahtui jotain enemmän kuin urheilua.
Jäähyväisten hiljainen mahti
Tässä ottelussa ei ollut Mestarien liigan paikkoja pelissä. Ei putoamisen uhkaa. Ei edes keskisijoituksen dramaatiikkaa. Mutta kuinka usein voit sanoa hyvästejä 133 vuoden kodilleen? Kuinka usein voit olla osa viimeistä tarinaa, ennen kuin kansien väli sulkeutuu?
Kun loppuvihellys tuli, se ei ollut yksin tuomarin merkki. Se oli historian sulkeutuva ovi. Pelaajat eivät juosseet kentältä pois kuin heillä olisi kiire. He pysähtyivät,
- koskettivat nurmea,
- syleilivät kulmalippuja,
- kuuntelivat laulua, joka leijui yössä.
”Forever Everton”, se kaikui, ja kaikui uudelleen. Ja jossakin, ehkä katsomon kolmannella rivillä, ajatteli joku vanhoista kausikorttilaisista: ”Tätä ääntä en unohda, vaikka en enää koskaan tänne palaa.”
Vanhan stadionin kunnia
Goodison Park oli aina ollut eri maailmaa verrattuna modernin jalkapallon teräslinnoihin. Se oli
- pieni,
- meluisa,
- uhmakas.
Se haistatti rahatuloille, paidansponsoroinneille ja kuvausdroneille pitkät. Se oli viski vanhassa kristallilasissa, kun muu maailma siemailee muovista proseccoa.
Nyt se suljettiin, ei kyynelittä.
Everton siirtyy ensi kaudeksi uuteen, hohtavaan stadioniin Merseyjoen rantaan, jonne mahtuu 53 000 silmäparia. Se on teknologian taidonnäyte, uusi temppeli uusille tribuuneille. Ehkä siellä luodaan uutta historiaa, ehkä sininen veri virtaa yhtä väkevästi uusien betoniseinien sisällä. Mutta Goodison oli jotain,
- mitä ei voi kopioida: yksikertaista,
- raakaa,
- vanhaa ja silti ikuista.
Muisto, joka jää
Ja niin kuljettiin yksi askel historiaa pidemmälle. Poistuessa stadionilta eräs vanha herra pysähtyi, otti hatun päästään ja katsoi taakse. Hänen vierellään pojanlapsi, joka piteli Goodisonin muisto-ohjelmaa käsissään kuin kalleinta aarretta.
”Täällä papasi oppi rakastamaan Evertonia. Nyt se on sun vuoro,” hän sanoi hiljaa, ja heidän jälkeensä jäi vain kadulle kaikuva kaiho.
Ei ollut messinkiä, ei fanfaareja, ei UEFA-seremoniaa. Vain yksi stadion, yksi seura — ja kansa, joka tiesi, kuinka paljon se merkitsee, kun menettää sydämensä kodin.
Hyvää matkaa, vanha sininen. Goodison Park – kiitos ajasta, muistosta ja myytistä. Me emme unohda.
— Aino-Liisa Myllärinen
@myllarynmyytit ⚽🖋️