HJK nousi voitokkaana varjoista – Teemu Pukin ilta sytytti Olympiastadionin
Kuvittele loppukevään viilenevä ilta, Helsingin Töölön ytimessä, missä jalkapallon kenttä ei ole vain nurmea ja kalkkiviivoja – se on näyttämö. Tarinan kudelma. Sen yllä kaartuvassa ilmassa ei kaikunut pelkästään kannattajien laulu, vaan myös koston, pelastuksen ja katoavan toivon kaiut. Ja kaiken tämän keskellä, kahdessa täysin eri navigointisuunnassa vaeltavat risteävät laivat nimeltä HJK ja SJK törmäsivät – ei jäävuoreen, vaan toisiinsa.
Jos huhtikuinen kohtaaminen Seinäjoella oli HJK:lle kuin synkkä sävel Jean Sibeliuksen Kullervosta – toiveeton, painava ja tukahdutettu – niin tiistai 20.5. oli sen vastakohta. Se oli kuin eepoksen kliimaksi, jossa sorretut nousevat, jumalat kääntävät katseensa ja varjoihin jäänyt kansa saa äänensä kuuluviin jälleen.
Sinivalkoinen symfonia
Neljänkymmenenviiden minuutin aikana HJK:n pelissä oli jotakin poeettista väkevyyttä. Kaius Simojoen sanat ”vahvin peliote koko kaudella” eivät olleet pelkkää nuoruuden huumaa – ne olivat totta. Pallo liikkui saumattomasti kuin kohtalo, prässi tuli aikataulussa kuin viimeinen juna kohti vapautusta.
Koko kenttä oli sinivalkoinen symfonia, jossa jokainen pelivälineen kosketus oli yksi nuotti ja jokainen syöttö kuin säe runosta. Helsinki otti paikkansa takaisin jalkapallon pantheonista.
Ja missä kaiken ytimessä? Teemu Pukki. Tuo suomalaisen futisromantiikan ylivertainen päähenkilö. Maali. Kaksi maalisyöttöä. Mutta ennen kaikkea: askel kohti anteeksiantoa – faneille ja ennen kaikkea itselleen. Hän oli jälleen… läsnä.
SJK:n herääminen liian myöhään
”En odottanut tuollaista”, myönsi SJK:n kapteeni Rasmus Karjalainen myöhemmin pettyneenä. Hänen näkemyksensä, että 3–0-tilanne oli enemmän SJK:n epäonnistumista kuin HJK:n loistoa, on inhimillinen puolustusmekanismi. Mutta kuten tarinat opettavat: muutos ei aina vaadi syytä – joskus se vain tapahtuu. Ja tällä kertaa muutos oli HJK:n.
Ottelun toinen puoliaika jakautui kahteen maailmaan: ensin 60 minuuttia hallintaa, sitten 30 minuuttia hajanaisuutta ja varjoja. HJK:n valmennus teki järkeviä vaihtoja – säästäen tulevaa varten. Pukki, Ring, Ylitolva poistuivat kentältä, ja samalla otettiin pois osa taikaa. Vaihtopelaajat eivät onnistuneet kantamaan vastuuta samassa mittakaavassa.
SJK kuitenkin osoitti vielä eloa. Kaksi kavennusmaalia toivat hetkellistä iloa, mutta eivät riittäneet kääntämään virtaa. Ne olivat kuin huokauksia haudasta – kauniita, mutta myöhästyneitä.
Kaksi sieluntilaa
Tämä ottelu ei ole vain numeroita tai maalintekijöitä. Se oli peili kahdelle joukkueelle:
- HJK on kivunnut ylös. Purje revennyt, mutta suunta kohti horisonttia on kirkas. Neljäs sarjassa, mutta mentaliteetilta ylväs. He ovat löytämässä rytminsä uudelleen.
- SJK on kulkemassa toiseen suuntaan. Alkukauden loisto on himmennyt. Viidestä ottelusta vain kaksi pistettä – ei ole ihme, jos kysymykset nousevat: Onko tämä vain notkahdus, vai alku suurelle alamäelle?
Seinäjoen seuraava ottelu FC Interiä vastaan tulee olemaan kuin uusi luku Odysseiassa: joko kurssi oikenee tai meri nielee alleen.
Kun illasta syntyi runo
Tuomarin pillinsoiton jälkeen Helsingin taivas hehkui oranssina. Kentällä ei ollut enää kaaosta. Oli ainoastaan jälki – muistijälki. Ottelu, jolla oli nimi, mutta ennen kaikkea tarina:
- Revanssi
- Lunastus
- Totuus siitä, mitä jalkapallo voi olla
Eilen se oli runo.
HJK kohtaa seuraavaksi lauantaina IFK Mariehamnin. Uusi näytös odottaa. Mutta yksi asia on varmaa: kun vihellys soi ja pallo lähtee liikkeelle, me emme vain katso – me elämme.
Teksti: Kati Nevalainen
Äänenkorkeutta, tunnetta ja totuutta pelikenttien kehrästä.