Jamie Vardyn uskomaton matka huipulle päättyy Leicesterissä – jalkapallolegenda jättää kentät
Saavumme kertomuksen viimeiseen lukuun.
Jamie Vardy, tuo teräksinen ilves rinnassaan Leicesterin kunniakkaassa paidassa, astelee vielä kerran nurmelle, jossa hän on jättänyt jälkensä kuin meteoriitin isku preeriaan. Bournemouthia vastaan pelattava ottelu voi päättää yhden modernin jalkapallotarun, joka ei muistuta Hollywoodin siloteltuja sankaritarinoita, vaan harmaata kapakkatietä, joka kulki Sheffieldin savutorvien alta Valioliigan valtiaaksi.
Tämä ei ole kertomus jalokivien hiomisesta, ei akatemian viileistä käytävistä eikä kerman kuohkeasta eliitistä. Tämä on legenda, jota laulettaisiin nuotion äärellä, jos jalkapallojumalat olisivat griotteja: Lauseet vuotaen verta, hikeä ja Red Bullia, unohtamatta yhtä määrätietoista sydäntä, joka ei koskaan sopeutunut pintakiiltävään maailmaan.
Poika menneisyydestä
Jamie Vardyn alku on tutumpi pubeille kuin palkintogaaloille.
Hän oli pikkuinen, höyhenpainoinen hyökkääjänalku, joka sai 16-vuotiaana potkut Sheffield Wednesdayn akatemiasta kuin satunnaisen siivousapulaisen. Se oli hetki, jolloin monet ottaisivat kohtalon vastaan, rapistuisivat ja hukkuisivat äänten meren vaahtoihin. Mutta Vardy ei ollut kuin muut. Vielä ei ollut aika antaa periksi — vaikka hän niin luulikin.
Seuraavat vuodet olivat sakeaa sumua:
- Päivät tehtaanhiilessä proteeseja valmistamassa
- Illat oluen huurussa
- Viikonloput kentillä, joilla nurmikko oli epätasainen
Samaan aikaan Vardy juoksi nilkkapannassa ja karkasi puoliajalla autolle ennen kuin poliisit ehtivät napata.
Kuinka monta pelaajaa on nähty säntäävän pois kentältä kuin varjo, kadoten brittiläiseen yöhön kuin legenda, joka syntyy vain kerran sukupolvessa?
Sankari ilman viittaa
Mikäli Vardy olisi taruhahmo, hän olisi Athenan torjuma bakkhantilainen: viinillä kyllästetty, arvaamaton mutta sisältä terävä kuin veitsi. Hän ei ollut valmentajan lellikki. Hän ei ollut taktiikkataulun pulpettipoika. Hän oli vaistojen pelaaja.
Mestaruuskaudella 2015–2016 Leicester tanssi kuin Dionysoksen juhlakulkue: holtittomana, mutta kohtalon siunaamana.
- Vardy iski 24 osumaa
- 11 ottelua putkeen maali
Hän ei pelannut oppikirjan mukaan — hän pelasi villisti. Juoksut, jotka rikkoivat puolustuksia ja logiikkaa, olivat kuin täsmäohjuksia, jotka halkoivat kenttää vaiston varassa.
Hän ei tarvinnut pallonhallintaa. Hän tarvitsi mahdollisuuden.
Hulluutta, kyllä. Mutta hallittua.
David Rennie, Leicesterin fysioterapeutti, mietti kerran, miksi loukkaantuminen ei parantunut. Syy? Skittles-karkkien marinoiminen vodkassa iltaisin. Se ei ole vitsi, se on tositarina.
Harjoituksissa hän ei loistanut. Robert Huth, hänen puolustajatoverinsa, sanoi suoraan: ”Harjoituksissa hän oli joskus todella huono.”
Mutta kun stadionin kuiskaukset nousivat ilmaan, Vardy syttyi. Hän astui kentälle kuin gladiaattori, virne kasvoillaan, valmiina taistelemaan omanlaisillaan aseilla: rohkeudella ja kaaoksen hallinnalla.
Kaksinaisuus – sankaritarinan sydän
Vardy ei ole sankari siksi, että hän voitti. Hän on sankari, koska hän oli ylipäätään koskaan mukana.
Hän eli kaksi elämää:
- Toinen viinakuppien, aggression ja epäilyn maailmassa
- Toinen Leicesterin kentällä, elävänä muistutuksena aitoudesta
Kun maailma avasi oven Arsenaliin, hän valitsi jäädä. Ei rahan vaan sydämen takia. Se sydän sykki Leicesterin rytmissä.
Perintö, jota ei mitata pokaaleissa
Jamie Vardy määritteli uudelleen mitä nousu huipulle voi tarkoittaa. Ei fyysisin ylivoimin, ei silkalla taidolla. Vaan tahtovoimalla, jolla hän halkoi kenttiä salamankaltaisella voimalla.
- 144 maalia Valioliigassa
- Yksi mestaruus
- Nousu ykköstasolle vasta 25-vuotiaana
Hän teki sen kaikesta huolimatta. Tai ehkä juuri kaiken vuoksi. Hän ei koskaan ollut osa koneistoa, vaan sirpale totuudesta, siitä mikä jalkapallossa on aitoa, kamppailtua ja kaoottista.
Vardy poistuu näyttämöltä
Nyt 38-vuotiaana hän pukee vielä kerran sinisen paidan ja juoksee kentälle Bournemouthia vastaan. Kenttä voisi aivan hyvin olla Stocksbridgen hiekkakenttä – niin henkilökohtainen tämä matka on ollut.
Hän ei ratsasta pois kultavaunussa. Hän juoksee — kuten aina. Itseään vastaan, kohti auringonlaskua, kenties viimeisen kerran.
Ja kun katsomme hänen peräänsä, emme näe pelkkää maalitykkiä. Näemme modernin myytin. Tarinan, jossa tuhkimotarina saa rypyt ja hampaanjäljet, mutta kestää silti aikojen tuulet.
Jamie Vardy ei noussut tyhjästä — hän nousi vastoinkäymisten laidunmailta. Hän osoitti, ettei tarvita synnynnäistä lahjakkuutta. Riittää, että uskaltaa uhmata todennäköisyyksiä.
Ja se tekee hänestä enemmän kuin tähden.
Se tekee hänestä myytin.