Franck Ribéryn viimeinen taistelu – Jalkapallolegendan kivulias päätös
Jokaisella legendalla on loppunsa. Joissakin tarinoissa suuri sankari katoaa kentältä voitokkaana, jättäen jälkeensä vain muistot. Toisissa kohtalo näyttää julmemmat kasvonsa, ja legenda pakotetaan polvilleen – kirjaimellisesti. Franck Ribéryn ura sai lähes traagisen päätöksen, joka olisi voinut tehdä hänestä jalkapalloilun Ikaroksen, miehen, joka nousi korkeuksiin vain tippuakseen armottomasti alas.
Tämä ei kuitenkaan ollut vain yksi loukkaantuminen muiden joukossa. Tämä oli kamppailu, jossa ei pelissä ollut pelkästään pelivuodet, vaan myös hänen identiteettinsä, kehonsa ja kenties elämänsä sellaisena kuin hän sen tunsi.
Nousu taivaisiin – ja putoaminen rajusti takaisin
Ranskan kaduilla varttunut Ribéry nousi maailman parhaimpien pelaajien joukkoon antaumuksellaan, taidollaan ja tinkimättömällä taistelutahdollaan. Hän loisti Bayern Münchenin punavalkoisessa paidassa kuin keskiaikainen taistelija, joka raivasi tietään päämäärätietoisesti kohti kunniaa. Mutta kuten antiikin myytit muistuttavat, jokaisella soturilla on heikkoutensa.
Ribéryn polvet olivat hänen Akilleen kantapäänsä. Lukemattomat ottelut, väännöt ja sprintit olivat jättäneet jälkensä, ja niinpä hän päätti viime kaudellaan Fiorentinassa hakeutua leikkauspöydälle. Rutiinitoimenpide, näin ainakin uskottiin. Mutta jalkapallossa, kuten elämässä, mikään ei ole ennalta täysin määrättyä.
Polvi, joka muuttui painajaiseksi
Kaikki alkoi kivusta – sellaisesta tuskasta, joka ei enää hellitä edes yön hiljaisina tunteina. Ribéry kertoi L’Équipen haastattelussa, kuinka hänen polvensa alkoi tuntua kuin vieraaksi kehonsa osaksi; se oli kuin peittynyt näkymättömään myrkkyyn, joka valui hitaasti mutta varmasti läpi hänen hermojensa.
Leikkaus oli suoritettu Itävallassa, ja alustavasti kaikki näytti sujuvan. Polveen asetettu metallilevy tuki vammaa, mutta sitten alkoi todellinen piina. Viisi kuukautta myöhemmin Ribéry huomasi jotakin olevan pahasti pielessä. Hänen kehonsa taisteli näkymätöntä vihollista vastaan – stafylokokkia, vaarallista bakteeria, joka oli kuin raadonsyöjä odottaen oikeaa hetkeä iskeäkseen.
Levy poistettiin, mutta se oli jo liian myöhäistä. Infektio oli kaivautunut hänen lihaansa, jättäen jälkeensä reikiä, joita ei olisi pitänyt olla. Seuraavat 12 päivää Ribéry vietti teho-osastolla – yksin, sairaalan steriileissä seinissä, kaukana stadionien valomerestä ja fanien huudoista. Hän ei enää murehtinut siitä, pelaisiko hän vielä kerran jalkapalloa. Hän murehti siitä, kävelisikö hän enää koskaan.
”He olisivat voineet leikata jalkani irti”
Kuvitelkaa hetki. Olette tehneet töitä koko elämänne yhden ainoan päämäärän eteen – tuntea nurmen alla liikahtavat nappulakengät, kuulla pallon osuvan täydellisesti jalkaan ja nähdä sen katoavan maaliin. Kuvitelkaa, että yhtäkkiä lääkärien katseista voi lukea jotain, mitä he eivät uskalla sanoa ääneen: ”Tilanne on paha. Olemme lähellä pistettä, josta ei ole paluuta.”
Ribéry tajusi tämän itsekin. ”He olisivat voineet leikata jalkani irti,” hän kertoi haastattelussa yksinkertaisilla, mutta järisyttävillä sanoilla. Kuinka monen urheilijan tie on loppunut näin, ei vastustajan taklauksen vaan oman kehon petturuuden vuoksi?
Hän selvisi juuri ja juuri – mutta ei ilman uhrauksia. Hänen uransa päättyi samana vuonna. Kenties se olisi päättynyt joka tapauksessa, mutta ei tällä tavalla. Ei pimeän tunkeutuessa vaivihkaa, riistäen mahdollisuuden päättää itse, milloin viimeinen ottelu pelataan.
Perintö ja tahdonvoiman oppitunti
Ribéryn tarina on jotain enemmän kuin vain kertomus yhdestä infektioista kärsineestä jalkapalloilijasta. Se on tarina periksiantamattomuudesta, elämän oikullisuudesta ja siitä, kuinka urheilija ei ole immuuni kohtalon iskuille, vaikka olisi kuinka vahva.
Bayernin ja Ranskan maajoukkueen riveissä hän voitti kaiken mahdollisen. Hänen driblauksensa olivat vailla vertaansa, ja hänen kenttänsä oli kuin näyttämö, jolla hän tanssi kunnian ja vaaran rajamailla. Mutta ehkä suurin taistelu ei koskaan tapahtunut stadionien kirkkaissa valoissa – se tapahtui sairaalavuoteella.
Hänen nimensä jää historiaan, ei vain pokaalien tai hienojen maalisyöttöjen vuoksi, vaan myös sen takia, että Franck Ribéry kävi henkilökohtaisen sodan – ja selviytyi. Kenties ilman sitä päätös jalkapallon jättämisestä olisi ollut erilainen. Mutta kuten legendat aina, hänen tarinansa säilyy muistissamme, ei vain tekojen vaan myös koettelemustensa vuoksi.
Ja kun tulevaisuudessa Ribéryn nimeä kuullaan mainittavan, muistakaamme, että hän oli enemmän kuin vain kentän taituri – hän oli sielunsa puolesta taistelija.