Erling Haalandin Ele ja Maskotin Hiljainen Tarina – Tapaus Joka Paljastaa Urheilun Kulissit

Pilvien yllä, siellä missä Etihadin valot tanssivat iltatuulen mukana ja Manchesterin taivas näyttää siltä kuin oltaisiin jumalten ja kuolevaisten yhteisalueella, tapahtui jotakin, joka jää historiaan – ei maalin, ei mestaruuden, eikä sankaritarinan vuoksi, vaan siksi, että hetken aikaa itse urheilun kulissi rakoili ja sieltä pilkisti jotakin, josta emme mielellämme puhu.

Erling Braut Haaland, tuo skandinaavinen kivijumala, 194-senttinen ruumiillistuma jään ja tulen liitosta, Valioliigan moderni myyttihahmo, on joutunut synkän varjon alle. Mirrorin ja The Sunin raporttien mukaan Manchester Cityn entinen maskotti, ”Moonbeamiksi” nimetty, sinihiuksiseen avaruuspukuun sonnustautunut viattomuuden hahmo, on tehnyt vakavan syytöksen. Hän väittää Haalandin antaneen hänelle iskun, joka johti sairaalahoitoa vaativiin vammoihin – aivotärähdykseen ja niskan retkahdusvammaan. Rikosilmoitus poliisille on jätetty. Sanat ovat musteella kaiverrettu aikaamme.

Katkennut kulttikuvio

Tapaus ei ole vain yksittäinen salama kevätauringon lämmittämässä pilvettömässä taivaassa. Se on repeämä siinä kangastelevassa kudelmassa, jossa myytit ja ihmisyys yhä punoutuvat yhteen jalkapallokentillä. Kysyttäväksi jää: missä kulkee raja leikin ja vastuun, valokeilan ja syvänvarjon, tähtiloiston ja kivun välillä?

Illan alku – ja kuiskaus tragediasta

Palataan taaksepäin – lokakuun iltaan vuonna 2024. Etihad Stadium on täyttynyt ihmisistä, jotka janoavat jalkapalloa kuin homerilaiset sankarit aikoinaan janoasivat meren jumalien siunausta. Southamptonista oli tullut vastustaja, mutta ei vihollinen. Stadionin käytävillä työntekijät kulkevat kuin näkymättömät koneiston osat:

• lipunmyyjiä
• turvamiehiä
• catering-henkilöstöä
• ja maskotteja

Moonbeam-asuunsa pukeutunut nainen työskenteli sen illan kuten monet kerrat aiemminkin. Hän ei ollut täysipäiväinen esiintyjä, vaan lipunmyyjä, joka oli saanut kunnian edustaa Cityn satumaista puolta jonkun muun ollessa estynyt. Kun Haaland astui esiin, hän lähestyi naista yhteiskuvaa varten. Mutta juuri siinä hetkessä, jossa kameran suljin lauloi ja fanit hihkuivat, ”leikillinen” läpsäisy osui päähän. Pieni, huumoriksi tarkoitettu teko – tai siltä se vaikutti – sai kohtalokkaat seuraukset.

”Luulin pallon osuneen,”

nainen kertoi Mirrorin mukaan, mutta pian todellisuus vyöryi hänen ylleen kuin hyökyaalto. Hän menetti tasapainonsa, hänen niskansa retkahti, kaatuminen tapahtui. Sairaalassa häntä hoidettiin aivotärähdyksestä. Myöhemmin hän päätti tehdä rikosilmoituksen sekä jättäytyä pois Moonbeam-roolista.

Kenelle vastuu kuuluu?

Poliisi tutkii, mutta toistaiseksi mitään virallisia syytteitä ei ole nostettu. Manchester City ei ole löytänyt näyttöä siitä, että Haalandin toiminta olisi aiheuttanut loukkaantumisen. Mutta tämä ei ole pelkkä juridinen tarina – tämä on tarina vastuusta.

Kuka on vastuussa kun jättiläinen osuu? Onko se Haaland – taistelija, joka saapuu kentälle kivenlailla murtaakseen puolustuksen linjat, mutta jonka voima voikin satuttaa tahattomasti? Onko se seura, joka valmistaa kentän jokaiseen otteluun teatteriksi, mutta unohtaa, että kulisseissa työskentelevät ovat lihaa ja verta? Vai onko se me – yleisö – jotka rakennamme graniittipatsaita tuulessa liikkuvista ihmisistä, emmekä salli pienintäkään säröä niiden jalustassa?

Haalandin numerot – kentän ja varjon rajalla

Haaland on Valioliigan tulivoimaisin hyökkääjä tällä kaudella. 21 maalia, maali Southamptonia vastaan kyseisenä iltana Etihadilla. Mutta urheilu ei enää ole vain kentän tapahtumia. Se on kaikkea – nykyajan eepos, jossa:

1. jokainen ele punnitaan
2. jokainen sana nauhoitetaan
3. jokainen isku voi olla kohtalokas

Kuka silloin kantaa vastuun?

Näkymättömyys ja kipu – urheilun toinen tarina

Tilanteessa piilee myös suurempi narratiivi, joka kertoo nykypäivän vallasta. Maskottina toimiva nainen oli nimettömyyden suojassa, mutta hänen kipunsa ei ollut näkymätön. Tämä ei ole enää tarina markkinavetoisesta huumorista, vaan ihmisyydestä. Kuinka urheilun kulisseissa elävät ihmiset suojelevat omaa arvoaan tilanteessa, jossa heidät on ohjelmoitu hymyilemään – jopa silloinkin, kun sattuu?

Kenties tässä piilee urheilun todellinen tragedia – pelaajat, joiden liikkeitä kuvataan 4K-tarkkuudella, ovat yhä alttiita virheille, ailahduksille, väärinymmärryksille. Ja heidän ympärillään pyörivä koneisto, joka ei aina pysty estämään niitä.

Todelliset sankarit ja inhimilliset myytit

Ei ole tarkoitukseni tuomita Haalandia, eikä idealisoida kärsimystä. Mutta tämä tarina – olkoon se vielä keskeneräinen – kertoo meille siitä, kuinka herkästi voima voi muuttua vääryydeksi, ja kuinka syvälle ihminen voi vajota, kun kukaan ei ole katsomassa. Edes kamera ei aina paljasta koko totuutta.

Siirtykäämme hetkeksi pois uutisista ja palatkaamme myytteihin. Muinaisessa Skandinaviassa kerrottiin tarinaa Thór-jumalasta, joka vasaransa voimin murensi vuoria – mutta joka samalla pelkäsi satuttavansa viattomia. Ehkä modernina aikana meidän tulee kysyä: missä kulkee sankarin ja syyllisen raja, ja onko niillä enää edes merkitystä?

Yksi hetki – yksi särö

Seuraamme tarkoin, miten poliisi ja Manchester City etenevät tämän tapauksen kanssa. Mutta ennen kaikkea – me tallennamme muistiin tämän varjon, tämän särön kirkkaassa jalustassa, jotta ymmärtäisimme: jokaisen urheiluhetken taustalla on ihminen. Niin maskotin puvussa kuin pelipaidassakin.

Ja ihmisiä pitää kuulla, kun he sanovat: ”Sattui.”
Sillä hetki, jolloin emme enää kuule, on hetki, jolloin urheilun sydän lakkaa lyömästä.

– Aava Rantanen
Urheilun Lykofyysi