Matheus Cunhan matka kohti tähtien kenttiä – Wolverhamptonin sankarista suurten unelmien jahtaajaksi
On keskiyö Molineuxin yllä. Tuulet eivät enää kanna tappion katkeraa katkua, eikä kivimuurien välissä soi surun säveliä kuten tammikuussa, kun Wolverhampton Wanderers tuijotti suoraan syvyyteen – putoamisviivan alle jääneeseen ahdinkoonsa.
Siellä, keskellä sumujen saartamaa jalkapalloenglantia, seisoo Matheus Cunha. Mies, jonka sydän sykkii samban tahtia mutta jonka juoksu piirtää kirkkaita säkeitä englantilaisen jalkapallodraaman harmaaseen kankaaseen. Hän on 13 maalin mies, susilauman pelastaja ja kapinallinen, jonka katse ei jää harhailemaan keskikastin turvasatamaan. Hän janoaa jotain enemmän. Jotain, mikä on suurempaa kuin pelastettu sarjapaikka. Hän janoaa ikuisuutta.
Ja nyt tuo jano on muuttunut sanaksi.
”Haluan ottaa seuraavan askeleen.”
Cunha sanoi sen hiljaa, mutta kuin hyökylaineet Neptunuksen paisumuksissa, sanat levisivät Atlantin molemmille puolille. Emirates Stadiumin kaiku kantoi hänen äänensä Lontooseen. Paikalle, jossa jalkapallo ei ole vain peli, vaan rituaali. Se on asema Rooman areenoilta karkaaville, gladiaattoreille, jotka taistelevat nimensä muistamisen puolesta.
Lojaaliuden ääni
Vasta muutama kuukausi sitten maailma näki toisenlaisen tarinan. Tammikuun siirtoikkuna oli avoinna kuin antiikin Troijan hämärässä odottanut portti. Arsenal oli kiinnostunut – niin kerrottiin yli kallistuneiden otsikoiden ja varjoissa kuiskineiden siirtoagenttien välityksellä – mutta Cunha teki päätöksensä.
Se ei syntynyt rahasta, ei loistosta. Se kumpusi jostain paljon syvemmästä: lojaaliudesta.
”Olisimme olleet putoamisviivan alapuolella. En olisi voinut tehdä sitä hyvällä omalla tunnolla.”
Siinä puhuu mies, jota ei ohjaa pelkästään kunnianhimo vaan myös inhimillisyyden paino. Cunha jäi, vaikka sydän kuiski muuta. Näinä päivinä, jolloin jalkapallo on verho urheilun ja liiketoiminnan välissä – välillä ohutta ohimennen – ovat tällaiset teot harvinaisia kuin meteoriitit.
Temppeli käy pieneksi
Mutta kuten tähtienkin liikkeet, myös lojaliteetti on lopulta ohimenevää. Taivas kutsuu muitakin kuin pystypäisiä runoilijoita. Ja nyt, kun Wolves on nostanut päänsä tyven yläpuolelle, kun Cunha on tehnyt osansa – ja vähän enemmänkin – hän seisoo jälleen risteyskohdassa.
13 maalia 26 ottelussa. Tilastoilla voi piirtää kuvan kylmästä tehokkuudesta, mutta ei siitä palavasta intohimosta, jolla Cunha pelaa. Hänen juoksunsa ovat rituaaleja – rytmikkäitä, hypnoottisia, viiltäviä. Hänen liikkeensä eivät ole pelkkiä taktisia kuvioita; ne ovat tansseja myrskyn reunoilla.
Ja kun hän iskee pallon verkkoon, se ei ole vain laukaus – se on rituaali, julistus.
Molineux ei ole enää onnettomuuksien kenttä, vaan temppeli, jossa yksi mies voi kantaa kokonaista joukkuetta.
Tähtien suuntaan
Haluaako Cunha Arsenaliin? Hän ei sano sitä suoraan, mutta hiljaisuus huutaa.
”Haluan taistella mestaruuksista. Haluan suuria asioita.”
Mestaruudet. Niissä piilee haave, joka kihelmöi joka pelaajan veressä, mutta jonka kirous murskaa monet. Wolverhampton ei ole enää paikka, jossa sellaisia haaveita voi lausua ääneen ilman, että ne kuolevat jo ennen kuin saavat muotonsa.
Arsenal taas on noussut tuhkasta. Gunnersit ovat jälleen mestaruuskandidaatti. Joukkue, joka rakentaa kauneutta ja voimaa, jolla on paikka Euroopan huipulla. Ehkä juuri sinne Cunha katseensa suuntaa.
Valinnan hetki
Olkaamme siis hetki varovaisia. Jalkapallojumalat eivät anna mielellään kaikkea kerralla kenellekään.
- Jäädä ja rakentaa pysyvää Wolvesin riveissä?
- Olla klubi-ikoni, palvottu tarinankertoja Molineuxin kulmilla?
- Vai lähteä – sukeltaa Lontoon loisteeseen ja ottaa riski?
Mahtuuko hän Arsenalin palettiin? Löytääkö hän itsensä tähtien seasta – vai hukkuaako sinne?
Onko hänellä rohkeutta lähteä? Onko hänellä rohkeutta jäädä?
Kulttuuri ja kutsumus
Brasilialainen sielu on tulen ja surun sekoitus. Cunhan pelissä sykkii Rio de Janeiron katufutiksen villi kaipuu. Ja suomalaisittain tuntematon guapo – se rohkeus, joka saa ihmisen astumaan tuleen ilman takaporttia.
Ja nyt tuo draaman päähenkilö on kuin Homeroksen Odysseus, kahden maailman välissä – menneisyyden ja tulevaisuuden, uskollisuuden ja unelmien myrskyisellä merellä.
Laulu, joka jää
Wolvesin kannattajat tietävät todennäköisesti jo vastauksen. He ovat nähneet pelaajia tulleen ja menneen. Mutta Cunhan kohdalla kyse ei ole vain yhdestä lähdöstä.
Jos hän lähtee, hän ei poistu niin kuin muut. Hän jättäisi jäljen, joka soi vielä vuosien päästä. Laulu, jota ei voi olla kuulematta, kun pallo lipuu verkkoon Molineuxissa.
Eikä se olisi vain lähtö – se olisi luku, jonka nimi olisi:
Legenda, joka uskalsi unelmoida.
Tähtien alla
Matheus Cunha. Peluri. Pelastaja. Poistumassa – ehkä. Mutta hän ei katoa takavasemmalle. Hän tanssii myrskyn sylissä, eikä enää katso taakseen, vaan tähtiin.
Ja me – me jäämme odottamaan, mihin hänen tähtipölynsä laskeutuu seuraavaksi.
- Arsenal?
- Jokin muu, vielä mahtavampi suunta?
Ajalla on vastaus. Meillä tarina.