Wayne Rooneyn Lontoon ilta: Sankarin loiston haalistuminen
Lontoon yö kietoo cityn kadut vaimeaan usvaan, kun Wayne Rooney – aikanaan englantilaisen jalkapallon loistavin kruununkivi – kulkee vailla kruunua, vailla kirkasta määränpäätä. Perjantai-illan kaupungissa ei kuitenkaan soi fanfaarit, vaan kuulu onneton lirinä – ääni, joka tulee ei niinkään urheilun – vaan ihmisen sisimmästä repeämästä. Tämä ei ole uutinen, tämä on tragedia.
I – Sankarin lasku, peilikuva menneestä loisteestaan
Rooney, entinen teinisoturi Manchesterin konehuoneessa, on nyt harhaileva mies, jonka kompassi on menettänyt napansa. Hän vierailee nyrkkeilygaalassa, juhlan loisteessa, johon hän ennen saapui kunnian myötä. Nyt hän astuu ulos kuin antiikin sankari ilman miekkaa – jokainen horjuva askel tahraa entistä loistoa.
- Old Traffordin valo on sammunut vain hänen kohdallaan.
- Valmennusura on johtanut katoaviin karttoihin.
- Kaduilla ei kumarreta enää legendoille – ne tuomitsevat.
Kun hänen tarpeensa kohtaavat kadun kylmän seinän, ei kyse ole vain virtsaamisesta – kyse on metaforasta. Jadotuksen hetkessä Rooneyn patsas romuttuu. Roope Ankan sijaan kaatuu kenttien Achilles. Käden jälki ei ole maalattu mosaiikkina mestareiden lehteen, vaan keltasävyisenä tahrana katukivetykselle. Kansa on nähnyt, kuvannut, tuominnut. Ja kuitenkin… myös pysähtynyt katsomaan.
II – Eikä poliisi, media eikä kansa pese enää käsiään
Kukaan ei tehnyt rikosilmoitusta. Eivät poliisit, eivät ohikulkijat, vaikka hetki oli silmiin kaiverrettu. Ehkä se on merkki väsymyksestä – tai ehkä merkki hellyydestä? Onko mahdollista, että yhä uskomme ilmiöön nimeltään Rooney, vaikka Rooney ei enää ole varma kuka hän on?
- Yleisö ei anna anteeksi – se kääntyy, kuiskaa, naureskelee.
- Media ei kirjoita syntiä – se tulkitsee sitä messiaanisena symbolina rappiosta.
- Ja sankari? Hän ei enää seiso. Hän istuu. Enintään puolella lauseella studiossa.
Valmennus päättyi kuin väärinymmärretty näytelmä. Plymouth Argyle ei ollut Troijan hevonen, vaan raunio – ja Rooney sen viimeinen vahtivuorolainen. Jokainen urheilu-ura päättyy, mutta joillekin se päättyy kahdesti: kentällä… ja sitten julkisuudessa.
III – Pelko kaloista – tai ehkä vain elämästä
Outo on nykypäivän Rooney. Kommentaattorina fiksu ääni, ruudulla mieleltään selvä, mutta sen takana – pelko. Suuresta, limaisesta kalasta. Ei lapsuuden tarina, vaan tosi pelko. Ja juuri siinä piilee metafora:
Kalapelko – se ei ole vain meriä pelkäävä miehen sydän. Se on koko hänen suhteensa maailmaan, joka ei ole enää hänen hallinnassaan. Kenttää ei voi hallita vaihtopenkiltä. Ja kalat eivät ole vastustajia, ne ovat muistot. Nälkäiset muistot.
IV – Romahdukset tapahtuvat hiljaa, ei yhdessä yössä
Historiallisesti sankarit kaatuvat joko taistellen tai takavasemmalta. Rooney putosi hiljalleen. Jokainen vuosi, jokainen klikkiotsikko, jokainen virtsa kadulla – on osa pidempää lausetta. Ei yllätystä, ei draamaa. Vain haalistuva ääni kadunkulmassa, jossa kerran kaikui kansan laulu.
Mutta ehkä – ja tämä on kenties tärkein hetki – se ei ole häpeä. Ehkä se on vain seurausta siitä, että ihmiset epäjumaloidaan heidän nuorimmillaan, mutta unohdetaan ihmiskuvina heidän kypsyessään.
V – Nauru, tragedia – vai odysseia ilman päätöstä?
Voimme nauraa. Internet tekee niin. Kommenttipalstat laulavat sarkasmia. Mutta jos pysähdymme hetkeksi ja katsomme miestä, joka istuu hiljaa studiossa – tai kadulla kalpean virran vieressä – mitä me silloin näemme?
Ehkä näemme ihmisen. Miehen, joka kantoi hetken aikaa Englannin unelmat harteillaan ja jonka polvi petti muualta kuin lihaksesta. Ehkä se oli sielusta. Kenties myös me, jotka kirjoitamme ja luemme, olemme se toinen kivi jolla virta alkoi kulkea uuteen suuntaan.
Rooney ei enää vastaa, koska ehkä hänellä ei ole enää siihen tarvetta. Ja joskus – juuri silloin – häntä kannattaisi kuunnella eniten.
Sillä jumalat eivät katoa. He vain muuttuvat ihmisiksi jälleen.