Harry Kanen Paluutarina: Miksi Englantilainen Maalitykki Ei Ole Vielä Valmis
Bayern Münchenin punaisessa haarniskassa ylväästi marssii mies, jonka silmäkulmien takana kytee yhä liekki, jota yksikään pokaali Saksassa ei vielä ole sammuttanut. Harry Kane, Valioliigan synnyttämä hyökkääjäjumala ja Tottenhamin rakastettu poika, pelaa toista kauttaan Etelä-Saksan kivikirkkojen kaupunkijoukkueessa — ja silti, jossain syvällä hänen sielussaan, soi yhä Albionin sävel, vanhan kotimaan kutsu, kuin matala torvensoitto hämyisessä sumussa.
Mutta miksi? Miksi mies, joka on vihdoin löytämässä mitalinsa, joka johtaa Bundesliigan maalipörssiä ja kantaa loistoa kuin antiikin sankari, palaisi takaisin sumuiseen ja armottomaan Valioliigaan?
Ehkä vastaus löytyy ajasta ennen loistoa, ajasta jolloin poika-niminen Kane nousi miesten maaliportaille. Tai ehkä vastauksen lausui Tim Sherwood — mies, joka kerran kuljeskeli Tottenhamin penkin äärellä Kanen varhaisina päivinä.
Paluu joka ei jätä rauhaan
”Hän palaa”, sanoo Sherwood brittiläisten sanomalehtien sivuilla, äänessään sekoitus varmuutta ja kohtalonomaista toistoa. ”Kane aikoo tavoitella Shearerin ennätystä. Olen siitä vakuuttunut.”
Ja kuinka voisikaan hän olla palaamatta? Alan Shearerin 260 maalin legenda seisoo Valioliigan portilla kuin myyttinen kolossi, jonka varjoon jäävä Kane on tähän mennessä paukuttanut 213 osumaa — enemmän kuin yksikään elossa oleva englantilainen, paitsi tuo yksi: Shearer.
Shearerin nimi on Kanen yössä kuultu susien ulvonta, syksyisin savun hajuinen muisto Tynesiden illasta, jonka aikana jokainen maali löi leimansa legendojen kivitauluun.
”En usko, että Alan Shearer toivottaisi häntä tervetulleeksi takaisin,” Sherwood tokaisee ja naurahtaa, kuin tarinankertoja, joka tuntee jo seuraavan luvun — ja tietää, että se tulee olemaan intensiivinen ja katkeransuloinen.
Ikä ei estä unelmaa
Kane on nyt 31-vuotias. Hänen liikkeensä eivät ole enää yhtä huolettomia kuin nuorukaisella, mutta niissä on arkkitehdin tarkkuus, metsästäjän kurinalaisuus. Hän ei juokse enää kiitääkseen — hän sijoittuu, koska tietää, ettei hänen tarvitse juosta, jos hän jo on siellä, missä kaikki tapahtuu.
Sherwood uskoo, että Kane pelaa vielä viisi tai kuusi vuotta:
- Riittävästi aikaa palata
- Mahdollisuus rikkoa Shearerin ennätys
- Jälki jättää nimi historiaan
Minne hän menisi?
Mutta missä hän pelaisi, tämä paluun poika?
Tottenham? Se olisi lopullinen näyttämö, Orpheuksen paluu Elysiumista. Mutta Spursin nykyhetki on vielä sumuinen, täynnä kysymyksiä ja rakentamista.
Muita kosijoita varmasti ilmaantuisi:
- Manchester United
- Newcastle United
- Chelsea FC
Kaikki ne seurat, jotka haistavat legendan veren ja haluavat kirjoittaa hänen nimensä omiensa lippuihin. Ja kuitenkin, Spurs pysyy. Muistona. Kipuna. Kotina.
Saksan vuorilla mutta Englannin unelmissa
Kane ei koskaan voittanut pokaalia Tottenhamin paidassa, mutta hänen sydämensä lyö siellä yhä rytmiä, josta fanit laulavat jopa tuhannen kilometrin päässä. Sanotaanhan, että jokainen suuri rakkaus jättää jäljen — ja Harry Kane ei ole koskaan todella lähtenyt.
Ja nyt, Saksan vuorien ja festungien keskellä, Bayernissa, Kane on kuin ulkomailla asuva prinssi. Hän on täyttänyt tehtävänsä: maalit rullaavat, fanit laulavat hänen nimeään Allianz Arenalla, ja Bundesliigan mestaruus on hänen käsiensä ulottuvilla.
Mutta pokaali ei ole sama ilman juuriaan. Ei ole sama, jos ei saa nostaa sitä siellä, missä ystävät odottivat, missä nuorena kulki sateessa potkien palloa kohti unelmaa, joka syntyi Pohjois-Lontoossa.
Paluu kotiin, silloin kun aika on
Tässä ajatuksessa on jotain traagista ja kaunista. Se muistuttaa meitä siitä, että jotkut tarinat eivät pääty valoon. Ne jäävät odottamaan. Ne palaavat.
Kane tietää tämän. Hän kantaa mukanaan paitsi maaleja, myös toivoa. Toivoa siitä, että jonakin päivänä — ehkä 33-vuotiaana, ehkä mestarina, ehkä Valioliigan kentille palaavana myyttinä — hän vielä palaa ja piirtää nimensä ikuisesti jalkapallon suureen kivikirjaan.
Kun tuuli puhaltaa Thamesin yli ja valkoinen vaahto lyö Pohjanmeren rannikolle, muistakaamme:
Jokaisen suuren matkakertomuksen lopussa matkustaja palaa kotiin.
Ja kun se hetki koittaa — kun Harry Kane astuu Valioliigan kentälle jälleen kerran — koko Englanti humisee uutta säkeistöä vanhaan tarinaan.
Silloin Alan Shearer ei ole enää yksin kivitaulullaan — eikä legenda enää kilpaile yksin legendojen kanssa. Silloin me kaikki katsomme: historiaa, hetkeä ja miestä, joka ei koskaan lakannut uskomasta kotiinpaluuseen.