Häpeä Old Traffordilla – Kun jalkapallo unohti ihmisyyden Manchesterin derbyssä

Häpeän huudot Old Traffordilla – kuinka epäpyhä laulu rikkoo pyhyyden pelissä

Kirjoittanut: Aamu Sylvestris
Julkaistu: 8. huhtikuuta 2025

Oli sunnuntai, ja Manchesterin sumu leijui raskaana kuin vaikenemisen verho. Mutta tuon verhon läpi, vihreällä kentällä joka on nähnyt satoja taisteluita, tuhansia riemuja ja kyyneliä – tapahtui jotain, joka ei jäänyt kalkkiviivojen sisäpuolelle. Jalkapallon teatterissa – paikassa, jota on kutsuttu “jalkapallon kehdoksi” – Old Traffordilla, ei tällä kertaa kerrottu pelkästään tarinaa vastakkain pelaavista punaisista ja sinisistä. Meistä ihmisistä tuli itse tarina, pahimmassa muodossaan.

Phil Foden, Manchester Cityn oma poika, kenties lapsena sykkivin silmin samoilla kujilla katkeroituneita paketteja potkinut kuin miljoonat ennen häntä, käveli nurmelle valmiina kohtaamaan veriviholliset. Mutta se, mitä hänen äitinsä kohtasi katsomossa – tai pikemminkin hänen nimensä, tuo elonantaja, tuo yksi pyhimmistä ihmisistä ihmisen elämässä – oli jotain, mikä ei kuulu stadionille.

Fanin – tai pikemminkin irvikuvan fanista – huulilta synnytettiin laulu. Mutta ei ollut siinä laulussa säveliä, eikä säkeistöä. Vain rivouden ripittämiä sanoja, jotka viilsivät kuin jäästä vuoltu veitsi. “Sl*g” – englanninkielinen sana, joka sylkäistään kuin sappi, jonka tarkoituksena ei ole muu kuin halveksunta. Fodenin äitiin kohdistettu herja ei ollut vain laiton, vaan moraalinen iskusauva keskelle koko ihmiskunnan tikittäviä arvoja.

Ja kun kasvot kääntyivät kohti Guardiola Pepiä – valmentajaa, ei vain joukkuemies, vaan ihmiskuvan ruumiillistuma, mies joka on kieltänyt voiton hinnalla mitä hyvänsä – hän ei epäröinyt. Hänen äänensä oli karhea ja suora, tuo espanjalainen aksentti ei enää soinut taktistisena neroutena, vaan kuin tuomion pasuuna. “Heidän tulisi hävetä,” hän sanoi.

Ja millä oikeudella me ihmiset ajattelemme, että kentän ulkopuolella on lupa repiä pelurin sydän? Että äitiä – joka on ehkä polvillaan rukoillut poikansa puolesta ennen debyyttiä, joka on vienyt kylminä aamuina treeneihin termospullon täynnä kaakaota – että häntä saa käyttää lyömäaseena?

Derbyt ovat sotia. Ne ovat vihan koreografioita ja ylistystä omalle kyläylpeydelle, kyllä. Mutta miten nopeasti kunnia vaihtuu häpeään, kun taistelurummut korvataan ivalauluilla, jotka muistuttavat enemmän lynkkauskuorojen sävelmiä kuin stadionhuutoja?

Hetki, joka rikkoi hiljaisuuden

BBC:n mukaan Phil Foden reagoi hetkeen sarkastisesti – taputtaen ironisesti, pienillä käsien liikkeillä, kuin sanoakseen: “Niin alas me olemme vajonneet.” Tässä ei ollut kyse pelaajan heikkoudesta. Tämä oli ele, joka olisi voitu piirtää antiikin näyttämölle, kuin Elektra, joka surullisesti naurahtaa palatsinsa raunioilla.

Daily Mailin mukaan termi oli suoranainen rienaus. Mutta minä väitän, että se oli enemmän: se oli ihmismielen paljastus. Sen raadollinen pinta, joka raapii pois kaiken urheilun sivistyksen verhon. Kun stadionin tiiliseinistä kaikuu vihan laulu, jalkapallo lakkaa olemasta peli.

Pep Guardiola ei hukannut hetkeäkään. Lehdistössä hän ei piiloutunut kliseiden taakse, vaan kohdisti sanansa niille, joiden käytös oli kuin kyynelten liete.

“Se osoittaa tyylitajun ja rehtiyden puutetta,”

hän lausui, ja jokainen sana oli kuin hautakivi siinä kentällä tapahtuneen moraalisen kuoleman muistomerkissä.

Mitä jää jäljelle kun musiikki vaikenee?

Guardiola puhui siitä, kuinka ihmiset – emme vain valmentajat tai pelaajat – olemme asetettu valokeilaan. Mutta kenties koskaan aiemmin emme ole olleet näin paljaana. Mikrokameroiden, miksaajien ja Twitterin aikaan jokainen sana, laulu ja huokaus voi kiertää maailman ennen kuin aurinko ehtii nousta Tammerkosken ylle. Emme ole enää yksin. Olemme koko maailman näyttämöllä, ja joka kerta, kun viha saa äänensä kuuluville, tuuletamme yhdessä vääränlaista lippua.

Foden itse ei kommentoinut. Ja ehkä se on kauneinta ja surullisinta juuri siksi. Hänen vaikenemisensa on kuin runorivi, joka jää kesken – sillä joskus hiljaisuus huutaa kovemmin kuin mikään huuto. Hänen katseensa, hänen kävelynsä kentältä pois, kertoo enemmän kuin tuhat lehdistötilaisuutta.

Ottelu ilman voittajaa

Cityn ja Unitedin välinen peli päättyi tasan – maaliton yhteenkietoutuma, joka kenties kuvasti päivän äänetöntä raivoa. Mutta tässä ottelussa ei voitettu pisteitä. Tässä ottelussa hävittiin enemmän:

• kunniallisuus
• ihmisarvo
• ja ennen kaikkea, jalkapallon sielu

Kenties tämä on hetki, jolloin meidän on pysähdyttävä. Ei vain analysoimaan pelitaktiikoita, vaan omaa katsomokäytöstämme. Mekö olemme ne, joiden sielusta kasvoi tämä ääni?

Polvillamme me seisomme tämän pelin edessä. Ja on meidän tehtävämme päättää, satutammeko toisiamme laululla – vai puhummeko, huudamme, kannustamme – sielukkaasti, mutta kunnioittaen.

Sillä on helppoa voittaa pelejä. Vaikeampaa on olla ihminen niiden sisällä.

– Aamu Sylvestris
Valon ja varjon rajoilla kulkeva, urheilukirjallisuuden tulenkantaja – suomalaista sanaa rakastava sielu
Twitter: @aamusylvestris | Instagram: @sanansoturi