Yossi Benayounin koti joutui kranaatti-iskun kohteeksi – entisen jalkapallotähden perhe selvisi täpärästi

Oli hiljainen sunnuntai-iltapäivä Ramat Hasharonin kaupunginosassa Israelissa, missä sitrushedelmien makeus leijailee vielä keväisin ilmassa, ja Välimeren tuuli tuo mukanaan vuosituhansien tarinoita – tarinoita kuninkaista, sodista ja pyhyyden kaipuusta. Tässä maisemassa, missä historia ei koskaan nuku, tapahtui jotakin, mikä ei kuulu yhdenkään kodin rauhaan. Jotakin, mikä rikkoi ajan – ja sydämen – hetkeksi kahtia.

Entinen Valioliiga-suuruus, Yossi Benayoun, istui kotitalossaan perheensä kanssa, ehkä ruokaillessa, ehkä nauraen lasten jutuille, elämän ollessa juuri sitä miltä sen kuuluukin tuntua: turvalliselta ja arkisen kauniilta.

Sitten – ovelta kuului hurja räjähdys.

Se ei ollut pelkästään ääni. Se oli maailmankuvan murtumispiste. Räjähdyksen kumea murskaus kiiri yli kivimuurien ja kiemurtelevien kujien, lävisti yön ja painui ihmisten rintakehään kuin syvänmeren paine. Se oli sodan varjo, joka palasi heidän luokseen, vaikka he uskoivat jo elävänsä rauhan rinnassa.

Yossi Benayoun ei ole vain urheilija. Hän on Israelin jalkapallohistorian elävä legenda, pelaaja, joka kantoi maansa värejä 102 kertaa, tehden 24 maalia, ja seilasi Valioliigan aalloilla kuin Odysseus brittiläisessä myrskyssä – kulkien West Hamista Liverpooliin, sieltä Chelseaan, Arsenaliin ja takaisin. Hän ei ollut niitä pelaajia, jotka loistavat vain selostuskopissa, vaan niitä joilla on sydän kentällä. Hän pelasi kuin kansa hengittäisi hänen kanssaan. Ja ehkä juuri siksi tämä isku koskettaa meitä niin syvältä.

Silmänräpäyksessä rauha muuttui liekeiksi.

Moottoripyöräilijä, joka oli vilahtanut kuin pelon esiaste, pysäytti rautaratsunsa, heitti jotakin ulko-ovelle – ja ajoi pois. Hetkeä myöhemmin koko rakennus järisi tulen kielekkeellä. Tulipalo nuoli talon kylkiä ja yritti riistää sillä olevia muistoja:

• valokuvia
• lasten piirustuksia
• keltaisiksi haalistuneita lehtileikkeitä Yossin uran huippuhetkistä

Mutta tärkein säilyi. Kukaan perheestä ei loukkaantunut – kehoista.

Sieluista emme tiedä vielä.

”Aluksi ajattelin, että kyseessä oli kaasupullon räjähdys. Soitimme palokunnalle heti,” Benayoun kertoo. Hänen äänensä on kuin halki leikattu laulu – täynnä epäuskoa, mutta myös sitä surua, joka saapuu vasta adrenaliinin laantuessa.

Kun palokunta sai liekit taltutettua, talon ympärille saapui hiljalleen poliiseja, heidän kasvonsa tiukkoina kuin kiviveistokset. Ja sitten totuus puhkesi – kuin kirous:

Kranaatti.

Tässä kohtaa tarinaa emme voi olla muistamatta antiikin Kreikan tragedioita – kuinka suuruus, kohtalo ja haavoittuvuus kietoutuvat yhteen. Näin käy Oidipukselle, näin käy Akhilleukselle, ja ehkä – tavalla tai toisella – näin käy myös niille, joiden harteilla on ollut kansan toiveita ja sankaruuden viittaa.

Kranaatti ei ollut pelkästään esine. Se oli viesti – tai virheellinen huuto. Benayoun ei usko, että hyökkäys oli tarkoitettu heille. ”Olen varma, ettei kranaattia tarkoitettu minun talooni.” Hänen sanansa ovat levollisen epätoivon sävyttämät – kuin mies, joka on kohdannut sodan varjot aiemmin eikä nyt pääse niistä irti, vaikka jalkansa eivät enää raavi kentän nurmea.

Ramat Hasharon ei ole enää sama. Benayounin koti ei ole enää sama. Ja me, lukijat kaukana – me emme voi enää sanoa, että jalkapalloilijan elämä on pelkkää glamouria.

Urheilijoista puhutaan usein globaaleina idoleina ilman yksityiskohtien painoa. He ovat meille pisteitä ruudulla, maaleja tulostaululla, nimiä vedonlyönnin listoilla. Mutta tänään, kun kranaatti särki oven, särkyi myös verho, jonka taakse piilotamme urheilijoiden inhimillisyyden. Tämä ei ole vain Benayounin tarina, tämä on palanen maailmaa, jossa menestys ei suojaa kaaokselta.

Jalkapallon kieli on universaali, mutta illan räjähdyksellä ei ole sanakirjaa. Se on barbaarinen muistutus siitä, että rauha on hauras, ja että oli selässäsi sitten pelipaita tai haarniska, mikään ei ole ikuista.

Yksi asia on kuitenkin varma: Yossi Benayoun on edelleen elossa. Hän, joka nousi Be’er Shevan tuulista Valioliigan laidalle, selviää myös tästä. Kyynelten, tärisevien käsien ja ehkä yönvalvomisten kautta, mutta hän ei ole enää vain jalkapalloilija. Tänään, hän on selviytyjä.

Ja meidän tehtävämme on muistaa se – ettei mikään vihellys kentällä ole tärkeämpää kuin se, että pelaajalla on koti, johon palata. Vaikka ovi olisi räjähtänyt.

Kirjoittanut: Aino-Maria Lahtinen
Julkaistu: 9.4.2025

Kirjoittaja on Helsingin Kalliossa asuva urheilutoimittaja ja tarinankertoja, jonka kynä on yhtä tarkka kuin kamera ja jonka sielu palaa, kun kenttien historia kirjoitetaan uusiksi.