Neymarin viimeinen tanssi kentällä – symbolin hauras loppunäytös jalkapallossa
Siinä hän seisoi taas, historian tuulissa huojuneena, ikonina joka kerran teki Maracanãn tanssista kuolemattoman. Neymar da Silva Santos Júnior. Jalkapallon runoilija. Ja nyt, mies jonka jalat eivät enää kanna häntä kuten ennen – eivät kevyesti liitävänä, vaan vapisten kuin Atlantin rannan ikiaikaiset palmut ennen myrskyä.
Tiistain hämärätunnit Brasiliassa eivät tuoneet valoa, eivät toivoa, vaan uuden kaiun Neymarin jo kovin murtuneessa sinfoniassa. Santosin kotinurmella Vila Belmirossa, pyhätössä jossa hänen uransa alkoi, Neymar otettiin vaihtoon 34. minuutilla. Ei huutoa, ei draamaa, ei eleitä liioiteltuun teatteriin. Vain kipu – hiljainen, mutta huutava. Se näkyi kasvoilla ja katseessa, joka tuntui katsovan jostain menneisyydestä, ehkä ajalta ennen haaveiden hajoamista.
César Sampaio, Santosin päävalmentaja, sanoi sanat jotka kajahtivat kuin rukous ennen katkeraa vaitioloa:
- ”Meidän täytyy rukoilla.”
Ja todella – mitä muuta voi tehdä sellaisen pelaajan kohdalla, jonka polvet ovat kantaneet kokonaisen kansan toivoja, mutta nyt murenevat kuin rapautunut alttari? Mitä muuta voi kuiskailla yöhön kuin hiljainen anomus jalkapallojumalille: ei vielä. Älkää vielä ottako häntä pois.
Toinen tuleminen – liian myöhään?
Tämä oli Neymarin vasta toinen ottelu paluunsa jälkeen. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun hän nostettiin Barcelonan kirkkauteen ja sitten PSG:n ruhtinaaksi. Hän on elänyt julkisesti kuin kreikkalainen jumala: loistossa, ylpeänä, ja välillä myös synnin painamana. Mutta nyt, 33-vuotiaana, Neymar ei ole enää pelkkä mies, vaan muistutus siitä mitä valtava talentti voi menettää – ei kerralla, vaan sirpale kerrallaan.
Brasilialainen jalkapallokulttuuri on täynnä megatähtiä, legendoja, jotka kantavat taakakseen koko kansan tunnekuorman. Neymarista tuli hetki hetkeltä traagisempi sankari – ei vain koska hän loukkaantuu, vaan koska hänen uransa on kuin kirjoittamaton eeppos, joka ei koskaan oikein saanut päätöstään. Kansa odotti Messiä, sai Neymarin. He odottivat Ronaldon riehakkuutta, saivat Neymarin kyyneleet.
Legenda, joka jäi puolimatkaan
Niin monesti Neymar on ollut keskeneräisyyden ruumiillistuma. Hän ei ollut Ronaldinho, joka hymyili kuin sade kaakaopuun lehdillä. Hän ei ollut Pelé tai Zico tai Garrincha – mutta hän oli heidän legendojensa jatkumo, heidän tarinansa uusi värisävy. Ja silti, vammojensa takia, hän jäi usein puolitiehen.
Jokainen MM-turnaus, jokainen palaavaksi aiottu comeback, jokainen uusi alku on päättynyt:
- Jäykkään kyynärsauvaan
- Leikkaussalin kylmyyteen
- Yksinäisiin öihin kuntoutuskeskuksissa
Kun Neymar palasi Santosiin tammikuussa, moni ajatteli että nyt hän löytyisi uudestaan. Kotiinpaluu – kuin Odysseus Ithakaan – toisi rauhaa, tarkoituksellisuutta. Hän ehti pelata yhdeksän ottelua. Kolme maalia, kolme syöttöä. Välähdyksiä entisestä – mutta ei valoa, joka lämmittäisi kuin ennen.
Silta, joka ei enää kanna
Brasilian kansa on kokenut pettymyksiä vuosien varrella. Cotörisin MM-nöyryytys 2014, Qatarin hiljaiset jäähyväiset 2022. Neymar on ollut se silta menneisyyden glorifioidusta futiksesta uuteen, sosiaalisen median kyllästämään aikaan. Mutta nyt tämä silta vaikuttaa enää tuskin kantavalta. Joka kerta kun hän nousee nurmelle, me emme jännitä maalia – me jännitämme, kestääkö polvi.
Tässä on jotain julmaa, melkein kohtalonomaista. Ikään kuin urheilun suuret lavastajat – kohtalo ja aika – olisivat päättäneet kirjoittaa Neymarin tarinan traagiseksi. Ei glorifioiduksi sankarin viimeiseksi matkaksi, vaan loppumattomaksi kiirastieksi loukkaantumisten, toipumisten ja toivojen murskaantumisen välillä.
Kipu ilman draamaa
Pelissä Atlético Mineiroa vastaan ei tapahtunut mitään näyttävää. Ei kaksinkamppailua, ei kovaa tärskyä. Neymar vain nosti kätensä, viittoi vaihtoa. Ja siinä hetkessä – futismaailma tiesi. Ei tarvitse huutoa, ei dramatiikkaa sanoilla: Neymar on hauras. Eikä vain fyysisesti – vaan emotionaalisesti, myyttisesti. Kehossa, jossa Brasilia kerran lepäsi, on nyt halkeamia, joista kaikki valo karkaa.
Mikä on sankarin kohtalo?
Päivän kysymys ei ole, kuinka kauan hän on poissa. Vaan onko hän koskaan enää läsnä – sillä tavalla, joka todella merkitsee. Ja tämä ei ole pelkkä kysymys Neymarista. Tämä on kysymys siitä, miten urheilumaailma kohtelee unelmien kantajia.
- Voiko sankari koskaan palata kotiin ilman, että kohtalo hymyilee nurkan takaa?
- Voiko pelaaja, jonka keho ei seuraa sydämen tahtia, enää koskaan olla vapaa?
Meidän täytyy rukoilla, kyllä. Mutta ei ainoastaan Neymarin polven vuoksi. Meidän täytyy rukoilla laajemmin: että vielä joskus näemme urheilun, jossa intohimo ja terveys, taito ja tuuri, voivat kulkea käsi kädessä.
Viimeinen toive – edes kerran
Edes kerran vielä, anna meidän nähdä Neymar tanssimassa. Ei kivun kanssa, vaan pallon kanssa. Ei varjoja väistellen, vaan valossa. Ei enää kuin lasia, vaan kuin liekki.
Koska vaikka tarina olisi kuinka traaginen, ei mikään ole kauniimpi näky kuin sankari, joka kerran nousee vielä – edes kerran. 🔥🕯️
Ilona Nieminen
(”Urheilu on ajaton näyttämö. Minä kirjoitan sen kuin antiikin tragedian.”)