Cristian Romeron hiljainen jäähyväinen Tottenhamille – viimeinen taistelija lähdössä kohti uutta alkua
Lontoossa, kaupungissa jossa sumu lepää kuin raskas sametti muinaisten kivitalojen yllä ja jalkapallo on hengittävä, elävä organismi, alkaa unelma kuihtua. Tottenham Hotspur, seuranimeä kuin kilpeä kantava ikoninen seura, on vajonnut Valioliigan pohjamutiin vuosikymmenen synkimmällä kaudella. Ja nyt, juuri tässä hetkessä – kriisin ja romahduksen kynnyksellä – joukkueen kivijalkapuolustaja, argentiinalainen Cristian Romero, on nostamassa kättään, ei torjuakseen, vaan sanoakseen hyvästit.
Sanansa ovat lempeitä, mutta niiden taustalla kajahtaa kaihoisa torvi, lähtömarssin ensimmäinen sävel. ”Olen avoin kaikelle”, hän sanoo, kuin runoilija, joka ei enää löydä sanoja vanhasta maisemastaan.
Totuuden hetki
Jotta voimme ymmärtää Romeron päätöstä, on meidän kuljettava ajassa taaksepäin – ei viikkoja, vaan vuosia. Kun Romero vuonna 2021 saapui Tottenhamiin, hän oli kaikkea mitä Pohjois-Lontoossa odotettiin: voimakas, päättäväinen, aggressiivinen kuin spartalainen soturi. Hän ei puolustanut pelkästään aluetta – hän suojeli sitä kuin se olisi ollut hänen oma palasensa kotimaata.
Mutta vuosien aikana Tottenham ei vastannut samalla mitalla takaisin. Lupaukset kestävistä projekteista, pelillisestä identiteetistä ja menestyksestä jäivät kaiuksi lehdistötilaisuuksien saleihin. Ja tällä kaudella, tuo kaiku muuttui huudoksi. Surkeat esitykset, epäonnistuneet siirrot ja valmennusstrategian vaihdokset ajoivat seuran rakoilevaan itseinhoon. Kauden 2024–25 jälkeen Tottenham on Valioliigassa sijalla 16, lähempänä putoamista kuin ketään olisi uskaltanut kuvitella.
Sekasorron keskellä Romero on ollut rauhallinen majakka – mutta edes majakat väsyvät, kun myrsky ei koskaan hellitä.
Avoin kaikelle? Vai uuteen syntyvä päätös?
”En ole vielä puhunut agenttini kanssa, mutta haluan kehittyä. Haluan etsiä uuden paikan, jossa voin jatkaa kehittymistä.”
Toisin sanoen – Tottenham ei enää ole se temppeli, jossa Romeron kaltainen pelaaja voi kukoistaa. Tämä ei ole vain siirto – tämä on eksodus. Ja kuten Mooses johdatti kansansa pois Egyptistä, Romero etsii uutta maata – ehkä Espanjaa, jonne hänen sydämensä vetää. ”Haluaisin pelata siellä, jotta voin sanoa pelanneeni kaikissa huippusarjoissa”, hän myöntää.
Atlético Madrid on kuiskinut hänen nimeään. Espanjalaistoimittajien mukaan Rojiblancos olisi kiinnostunut viemään Rooman gladiaattorin Wanda Metropolitanolle. Kuvitelkaa – Romero, Simeonen alaisuudessa, verenpunaisen ja valkoisen sisällä, tiiviin puolustusmuurin keskiössä.
- Vahva puolustuslinja Simeonen taktiikassa
- Yhteensopiva taistelutahto ja pelityyli
- Suurten pelien näyttämö, jossa hän voisi loistaa
Se ei olisi ainoastaan sopiva siirto – se olisi kohtaloa muistuttava liitto.
Mies, joka pelaa argentiinalaisella sydämellä
Kyseessä ei ole vain siirto. Romero on yksi Argentiinan maajoukkueen kivijaloista, maailmanmestari, joka on kantanut maataan rinnassaan vuodesta toiseen, epätoivon ja voiton välissä. Hänen sopimuksensa Tottenhamin kanssa on voimassa vuoteen 2027. Mutta mitä painaa paperinen sopimus silloin, kun sydän jo juoksee muita kenttiä pitkin?
Romeron lähtöhalu ei ole itsekäs. Se on yhtä järkevä kuin iltapäivän varjo, joka seuraa auringonsäteitä. Hän on ammattilainen, soturi, joka tietää milloin on aika nostaa kilpi uudessa areenassa.
Ja mitä jää jäljelle Tottenhamiin? Kertomus suuren unelman rapautumisesta, ja nimi kiviseinässä – Cristian Romero, mies joka yritti, mutta jota kukaan ei enää ansainnut.
Entä Spurs?
Entä Tottenham? Seura, joka vuosituhannen alussa unelmoi kirkkaimmista valoista, kertoo nyt tarinaa särkyneistä lupauksista. Silloin kun tarvittiin visio ja johdonmukaisuutta, saatiin lyhytnäköisyyttä ja pelkoa.
- Menetetty Harry Kane
- Projektien jatkuva kaatuminen
- Johtamisen ja identiteetin puute
Romero, kuten Kane ennen häntä, on todiste siitä, että tämä seura ei ole kyennyt pitämään kiinni tähdistään – ei kentällä eikä henkisesti.
Sillä hetkellä, kun Tottenham hävisi kauden 18. liigapelinsä, oli kuin viimeinen kruunu olisi pudonnut kuninkaan päästä. Ja nyt, jäljellä ovat vain ne jotka eivät voineet lähteä – tai eivät vielä ole valmiita siihen.
Loppusanat – jää hyvästi, mutta ei hyväksymättä
Romero ei sano tätä hetkessä, ei yhdessä huokauksessa. Se on summa vuosista, pettymyksistä ja toteutumattomista mahdollisuuksista. Hän lähtee, koska hänen täytyy. Ei vihasta, ei ahneudesta, vaan syvästä ymmärryksestä, että hänen tarinansa tarvitsee uuden luvun – ja ehkä uuden kielen sen kirjoittamiseen.
Kun hän sitten jonain kesäpäivänä siirtyy uuteen seuraan – Atléticoon, Juventukseen, tai johonkin vielä arvaamattomaan – jalkapallomaailma ei näe pelkästään siirtoa. Se näkee miehen, joka kantoi Spursin kruunua silloin, kun kuningaskunta oli rauniona.
Ja siinä on jotain myyttistä – kuin Aeneas, joka pakeni palavasta Troijasta ja löysi uuden kodin Roomasta. Jotkut lähdöt eivät ole pakoja – ne ovat alkuja, jotka kirjoitetaan kallioon tähtien alle.