Jalkapallon oikeus vaakalaudalla Anfieldilla – VARin hiljaisuus ja tuomarivirhe puhuttavat

Kirjoittanut: Aino Lehtosaari

Se oli kuin myrsky, joka ei koskaan puhkunut täyteen voimaansa. Kuin raivokas ukonjumala Ukko Ylijumala olisi nostanut vasaransa, mutta ei koskaan lyönyt salamaa maahan. Merseysiden derby, tuo vuosisatojen sielua repivä taistelu Liverpoolin ja Evertonin välillä, päättyi kaikessa kuohunsa keskellä väärään hiljaisuuteen – siihen, jossa ei lausuta protestia, mutta joka jää soimaan korvissa niin kuin unohtumaton valitusvirsi.

Kentällä pyöriviä sävyjä oli kuin vanhan mestarin maalaustaiteluksessa — verenpunainen Liverpool, kuninkaansininen Everton, narisevan nurmen ruskea, sadepisaran harmaa. Ja yhtäkkiä, kuin ilman varoitusta, kentän ylle laskeutui kohtalokas hetki. James Tarkowski, tuo sinipaidoista tehty soturi, sukelsi kohti Liverpoolin Alexis Mac Allisteria tavalla, joka ei ollut miekkailua vaan lihallista hyökkäystä. Se ei ollut taklaus. Se oli hyökkäys – karhea, vaarallinen, pyhässä pelissä sopimaton.

Ja mitä teki oikeuden airut, erotuomari Sam Barrott? Hän ei nostanut oikeuden miekkaa punaisessa valossa, vaan tyytyi keltaiseen merkkiin, kuin kirjuri, joka ei uskaltanut kirjoittaa totuutta ylös keisarin pelossa.

VAR, tuo nykyajan oraakkeli, pysyi mykkänä. Ehkä kuvissa näkyi esteettinen kontakti palloon. Ehkä hitaaksi ruodittu toisto näytti tilanteen pehmoisemmalta kuin todellisuus. Mutta todellisuus, oi se oli verinen. Se oli hikinen. Se oli äkillinen ja armoton – juuri niin kuin peli joskus on. Eikä se ollut sääntöjen mukaan hyväksyttävä teko.

Viimein, viikkojen hiljaisuuden jälkeen, eräänlaisena pyhänä katumuksena, nousi Howard Webb – tuomari-instituution nykyinen paavi – ja myönsi synnintunnossaan virheen. Rinta avattuna maailman edessä hän totesi Sky Sportsin haastattelussa rauhalliseen, mutta toteavaan sävyyn:

”Kyseessä oli punaisen kortin arvoinen taklaus.”

Tämä ei ollut pelkästään tunnustus tuomarivirheestä – tämä oli pettävän koneiston oma ääni, myöhäinen laulu, joka ei enää voinut palauttaa hetkeä sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt olla. Webb jatkoi:

”VAR kiinnitti liikaa huomiota siihen, että Tarkowski osui ensin palloon, eikä riittävästi siihen, miten hän teki sen.”

Se miten. Se avainsana, joka on usein urheilun, ja elämän, moraalisen erotuomaripelin pääkysymys. Ei se, kuinka nopeasti edettiin tai kuinka tarkasti osuimme tavoitteeseen. Vaan se, millaista jälkeä jätimme reitillemme.

Katseiden teatteri ja oikeuden etsintä

Draama ei synny vain kentällä, vaan sen yläpuolella, katseiden yhteisessä teatterissa. Ja juuri siksi tämä virhe ei ole pelkästään hetken lapsi. Se on osa suurempaa tarinaa – kronikkaa oikeudenetsinnästä kentällä, jolla veri sykkii muinaisista kilvoitteluista.

Muistamme Theodoran ja Augustus Caesarit, muistamme Kalevalan Väinämöisen ristiriitaiset päätökset, kuinka viisaus ja oikeus eivät aina kulje käsi kädessä. Tämä oli yksi niistä illoista, jolloin oikeus pettyi.

Mutta ketä se lopulta satutti eniten?

• Mac Allisteria, joka näytti jäävän hetkeksi kentällä maahan kuin kaatunut sankari Iliaan rivistöistä?
• Liverpoolia, joka kaipasi oikeutta enemmän kuin maalia?
• Evertonia, joka jätettiin ulos tapauksen varsinaisesta keskustelusta, vaikka heidän miehensä oli tilanteen näyttämön pääosan esittäjä?

Vai kenties meitä, katsojia ja kannattajia, jotka uskomme, että kentällä oikeus toteutuu samalla raamatullisella painolla kuin Mauno Koiviston viisaat sanat tai Arto Paasilinnan synkänironiset kertomukset. Meille, jotka rakastamme tätä lajia sen vuoksi, että siinä hyvyys kamppailee kovuutta vastaan ja että totuus etsii paikkaansa jalan kosketuksessa palloon.

Myöhästynyt rukous – ja toivo

Webbin tunnustus tuo hetken helpotuksen. Mutta se on kuin myöhästynyt rukous sankarin hautajaisissa – kaunis, mutta liian myöhään.

Ja nyt me odotamme, kuten aina, seuraavaa peliä. Uutta mahdollisuutta. Oikeuden hetkeä. Jolloin tuomari ei pelkää miekkaansa käyttää, jolloin VAR ei ole pelkkä sokea oraakkeli, vaan viisas näkijä.

Sillä tämä ei ole vain peli.

Tämä on tarina. Tämä on tragedia. Tämä on toivo.

Tämä on jalkapallo.

Ja Merseysiden derbyssä, jossa meri huokaisee punaisena ja sinisenä, oikeus jäi nyt syvyyksiin.

Mutta kenties – kenties – sieltä se vielä nousee takaisin pintaan, oikeudenmukaisuuden lauttana, seuraavassa ottelussa. Kun miekka vihdoin vedetään tupesta.