Tottenhamin romahdus ja Kulusevskin kipinä – onko edessä uusi alku vai lopun alkusoitto
Kuvittele ritarilinna, jonka suojamuurit ovat alkaneet murentua huomaamatta. Salongin kynttilänliekit lepattavat tuulessa, ja suitsutetut voitot haalistuvat seinävaatteista, kun raskaat askeleet kaikuvat holvikaarien alla. Tuo linna on Tottenham Hotspur – ja tällä kaudella sen kerran niin ylpeä valtakunta on sortumassa kivijalkaansa myöten.
Maanantai-iltana, kun Nottingham Forestin pelaajien saappaat kolisivat Lontoossa kuin myrskytuuli Westminsterin torneissa, Tottenhamin 18:s sarjatappio sinetöi sen, mitä moni uskalsi tuskin ääneen sanoa: 2024–2025 Valioliigakausi on yksi seuran synkimmistä ja julmimmista vuosikymmeniin. Tähän haavaan ei riitä pelkkä laastari – tähän vaaditaan kirurgin veitsen tarkkuutta, sydämen leikkausta, juoksuhaudan pohjalta kohoamista.
Ääni kaaoksen keskellä
Kaiken tämän kaaoksen keskeltä nousi yksi ääni, joka ei ollut pelkkää PR-lehdistöpölinää tai latteaa kapteenin jorinaa. Se oli Dejan Kulusevski – ruotsalainen pelintekijä, joka on kentällä kuin tuulenpyörre: arvaamaton, ovela, mutta samalla kallisarvoinen. Hänessä sykkii sama veri kuin vanhoissa viikinkisotureissa, jotka tunsivat tappion märän suolan suupielissään, mutta silti kirves kädessä käänsivät katseensa aina uuteen taistoon.
“Teimme paljon asioita väärin kauden alusta saakka – ja nyt maksamme siitä hintaa”, Kulusevski lausui haastattelussa ilmeettömästi, mutta hänen äänensä pohjavireessä oli kuin Arctioksen vuorten jylinää. Siinä oli enemmän kuin kritiikkiä. Siinä oli vala – ettei tätä unohdeta, ettei tätä anneta anteeksi.
“Huippujoukkueet tietävät tarkalleen, mitä tekevät”, hän jatkoi. “He hankkivat joukkueisiinsa sellaisia pelaajia, jotka ovat valmiita pelaamaan sekä Valioliigaa että europelejä. Me emme olleet siihen valmiita. Meillä on ollut liikaa loukkaantumisia ja liian vähän vaihtoehtoja.”
Näillä sanoilla Dejan ei vain valittanut – hän kertoi tragedian. Tarinan, joka muistuttaa antiikin kreikkalaista draamaa, jossa hubris – liiallinen ylpeys – kostautuu. Tottenham uskoi kesän siirtojen jälkeen, että lauma on valmis. Mutta kun vammat iskivät kuin salamat Troijan muurien sisään, paljastui karu totuus: rakennus oli hiekalle valettu.
White Hart Painin synkkä sävel
Jos katsomme loukkaantumislistaa, se ei ole enää lista – se on runokokoelma kärsimykselle nimeltä ”White Hart Pain”:
- Emerson Royal
- Pedro Porro
- Brennan Johnson
- James Maddison
Poissa olivat ne miehet, joiden ympärille oli rakennettu unelma. Heistä jokainen on kentällä kuin sävel sinfoniassa, mutta ilman soittimia ei ole melodioita, vain hiljainen tuskan vihellys Wembleyltä Tems-joen tuuleen.
Tottenhamin aseet katosivat yksitellen. Jäljelle jäi vain kuluneiden kramppien sävyttämä keskikenttä, puolustus, joka vuoti kuin vanha tammitynnyri, ja hyökkäys, jossa toivo oli kuin kynttilä myrskyssä.
Päävalmentaja Ange Postecogloun horisontti seilaa jo toisaalle – Telegraphin mukaan hän on jättämässä seuran kauden jälkeen. Ehkä hänkin tiesi, että kapteeni ei voi enää pelastaa alusta, jonka kansi palaa.
Totuuden peili: identiteettikriisi
Mutta tämä ei ole pelkkä urheilullinen romahdus. Tämä on identiteetin kriisi.
Mikä on Tottenham, jos ei toivo? Jos ei rohkeus pelata hyökkäävää, rohkeaa jalkapalloa, joka hipoo runoutta ja kaaosta yhtä aikaa?
Dejan Kulusevski kantaa nyt tuon kysymyksen ristiä selässään. Hän ei ole virkaatekevä johtaja, ei median lellikki, mutta puhujana hän on suorasukainen kuin muinaisen Skandinavian saagojen sankarit. Hänessä sykkii kipinöitä tulevasta ryhtiliikkeestä, jossa pelaajista itsestään tulee jälleen Tottenhamin puolustuksen perustus.
“Pelaajien pitää olla valmiita molempiin kilpailuihin,” hän sanoi – ja rakensi sanoillaan uuden perustan.
Feeniksin kipinä
On helppoa kirjoittaa voittajista – säihkyvästä hopeasta, maalituuletusten hallelujasta, sankareista, jotka kannattelevat pokaalia kuin pyhää Graalin maljaa. Mutta Kulusevskin sanat muistuttavat, että todellinen tarina löytyy syksyisten tappioiden keskeltä. Siitä, miten suuret sanat vaihtuvat synkkiin silmiin ja juhlapuvut sadesäähän.
Nyt Tottenham on raunio. Mutta raunioistakin Filoksenin ja Homerosin maailmassa nousi myyttisiä voittojen kynnyksiä.
- Kyse ei ole enää positiivisesta maalierosta.
- Kyse ei ole taktisista variaatioista.
- Kyse on kipinästä, joka syttyy hädän hetkellä.
Kyse on siitä, kuka vielä uskaltaa katsoa verhon taakse ja sanoa: “Me emme ole vielä valmiita kuolemaan.”
Kenties Kulusevski on se soihdunkantaja.
Ja ehkäpä, aivan kuin feeniks-lintu, juuri kun Tottenham näyttää palaneen poroksi, se jonain päivänä kohoaa harteiltaan heiluttamaan valkoista liljaviittaa kohti taivasta – muistuttaen, että jalkapallo on enemmän kuin peli. Se on tarina, ja tämä luku, vaikka kivulias, on toivon alku.
Ilona Linnus
Urheilun tarinankertoja
Valo sanoista, liekki pelistä