Valioliigan mestaruusunelma kääntyi Liverpoolin eduksi – Arsenal kompuroi ratkaisevalla hetkellä
Kevään huhtikuisessa hämärässä, kun Lontoon sumu väistyi Catfordin kivijalkapubien yltä ja Emirates-stadionin tornit sädehtivät kuin modernit Babelin portaat, tapahtui jotakin, joka saa ajan pysähtymään niin historioitsijan päiväkirjassa kuin jalkapalloromantikon rinnassa. Arsenal, tuo pohjoislontoolainen ylpeys, jonka kilvessä yhä välkehtii tykin pyörre, koki illan, jolloin heidän titaaninen marssinsa mestaruuteen muuttui hoippuvaksi tanssiksi lasinsirujen päällä.
Crystal Palace – nimi, joka kuulostaa yhtä häilyvältä ja kuulaalta kuin satu Westminsterin yössä – seisoi heitä vastassa kuin unohdettu sankari eepoksesta, joka nousee viime hetkellä estämään imperiumin syntyä. Tulos – 2–2 – ei ollut vain numeroyhdistelmä toisen kierrosta jäljellä olevan Valioliigakauden ottelussa. Se oli profetia, merkkituli, kohtalon uudelleenkirjoitus.
Emiratesin hiljaisuus
Emiratesilla jännite oli käsin kosketeltava. Bukayo Saka, tuo ilta-auringon tavoin loistava oikea laituri, nousi jälleen musiikin säveltäjäksi punavalkoisessa sinfoniassa. Mutta sävelet jäivät kesken. Ensimmäisen puoliajan jälkeen, kun Arsenal johti maalilla, näytti kaikki siltä, että Liverpool joutuu odottamaan. Mutta sitten Palace, tuo lasipalatsin varjosta noussut vastustaja, muistutti miksi Valioliiga on maailman karuin sarja. Eberechi Eze ja Odsonne Édouard, kuin kaksi faunia metsästä, hiipivät tykistölinjan taakse ja hajottivat sen oikealla hetkellä.
Toimi oli kirurginen. Kuin Athene olisi varastanut Odysseukselta kartan ja piirtänyt uuden reitin.
Ja niin tapahtui se, mitä Anfieldillä oli maankamaralla toivottu, ja taivaissa ehkä rukoiltukin: Arsenal menetti pisteitä. Ja samalla, Liverpool – tuo Mersey-joen salaisena virtana virtaava legenda – saattoi valmistella kruunun sovitusta jo sunnuntaiksi.
Tasapeli, joka särki sydämet
Tämä ei ollut pelkkä tasapeli. Tämä oli sielun särkyminen. Tämä oli Mikel Artetan joukkueen naamioitu tragedia, joka sai kasvoillaan vierivän hien näyttämään kyyneleiltä. Se muistutti muinaisen Kreikan näytelmistä, joissa voittaja saa tietää olevansa kohtalon jo ennustama häviäjä, vaikka koko kansa katsoi hänen tanssiaan laakeriseppeleensä kanssa.
Jennifer, yksi Emiratesin alarivin kausikorttilaisista, kääntyi itku silmässä toimittajaa kohti:
Jo toisen kerran. Aina keväällä, juuri kun olemme kiivenneet vuoren harjalle, tuuli nousee ja viskaa meidät alas.
Anfield – toivon näyttämö
Kun taas tunnelma Liverpoolissa… voi kuinka erilainen se oli.
Kirkbyssä tavernan televisiosta joku fani huusi särkevällä aksentilla:
“WE’RE ’AVIN’ IT! TITLE’S COMIN’ OWME!”
Yhtäkkiä kaikki tuntui väreilevän sähköä:
- Jordan Hendersonin arpi tuntui kadonneen
- Jürgen Kloppin silmälasit sumenivat kuin Pyhän Gralin löytäjällä
- Punaisten lippujen meri paisui kuin kuohu, valmiina peittelemään maailman
Anfieldin harmaat lähiöt. Stanley Parkin puihin pesiytyneet rastaat. Kaikki tuntuivat yhtäkkiä odottavan jotakin pyhää. Sunnuntaita.
Yksi voitto mestaruuteen
On nyt yksinkertaista:
- Jos Liverpool voittaa sunnuntaina,
- Mestaruus on heidän
Se on kääritty silkkiliinaan, tarjoiltu lautasella, johon on piirretty Arsenalin tunnus verellä – tai kenties hikikarpaloilla. Ja se mestaruus ei ole mikä tahansa pokaali. Tämä on kuin Excalibur, jonka vain oikea kuningas voi nostaa.
Onko Jürgen Klopp se kuningas? Entä Arsenal – jälleenko traaginen rakastettu, joka tuli liian myöhään tai rakasti liian puhtaasti?
Loppusoitto
Ei tästä voi kirjoittaa kuin satujen kielellä. Historia ei synny kylmästä klaviatuurista. Se kaiverretaan sydämiin, jotka uskaltavat rakastaa joukkuetta ilman takuuta menestyksestä.
Sunnuntaina Anfieldilla eivät soi enää laulut, vaan loitsut. ”You’ll Never Walk Alone” ei ole vain hymni – se on julistus.
Arsenal jää odottamaan:
- Seuraavaa kevättä
- Seuraavaa myrskyä
- Seuraavaa mahdollisuutta
Ehkä silloin tykin piippu ei jäädy. Ehkä silloin Galatean patsas herää eloon. Mutta nyt, viimeiseksi jäävän yön jälkeen, mestaruuden sanellaan punaisella kaunolla.
Ja Liverpool – veri, joka ei koskaan hyydy – valmistautuu kruunaamaan kohtalonsa.
Me, kuolevaiset, saamme jälleen todistaa, kuinka jalkapallo on yhtä aikaa palestiinalaista runoutta, saksalaista filosofiaa ja englantilaista tragediaa – kaikki samassa minuutissa.
Sellaista on elämä Valioliigassa. Sellaista on elämä niille, jotka uskaltavat uskoa.