Sandro Tonalin koskettava valinta jäädä Newcastleen kertoo aidosta uskollisuudesta ja kasvusta vaikeuksien keskellä

Se oli talven jälkeinen kevätilta, kun Newcastle yhä kantoi mukanaan lupauksen unelmasta. St. James’ Parkin ylle kaartui tummansininen taivas, jonka halki huokui hiljainen kaiku menneistä epäilyistä ja uusista mahdollisuuksista. Näkymätön viiva jakoi seuran historian kahteen osaan – aikaan ennen Tonalia ja aikaan hänen mukanaan. Mutta palatkaamme ajassa taaksepäin.

Sandro Tonali ei saapunut Englantiin sankarina. Hän saapui taistelijana, mutta nopeasti tuon taistelijan miekka katkaistiin. Vedonlyöntiskandaali. Sanat, jotka ovat kuin palavaa terästä italialaisen pelaajan maineeseen. Tonali, tuo Milanon poika, jonka pelityyli on kaukana nykyajan kiillotetusta teknisyydestä, muistutti enemmän antiikin soturia – Pyrrhosta, joka voitti kyllä taisteluita, mutta ei ilman raskasta hintaa. Hän hylkäsi kotimaansa kruunun, Juventuksen haamun ja herooisen paluunsa Serie A:han. Sen sijaan hän valitsi sen, mikä ei ollut helppoa – hän jäi sinne, missä hänen virheensä muistettiin suurimmalla äänellä.

Sillä juuri Eddie Howe soi tämän sodanjälkeisen uudelleenrakennuksen. Kun maailma huusi tuomiota, Howe kuiskasi luottamusta. Hän ei nähnyt pelkästään tilastoja, ei vain pelikiellon varjottamaa vuotta, vaan miehen, jolla oli kyky rakentaa kentälle uutta järjestystä. Sellaista mekaanista järjestelmää, jonka keskellä hengittää luottamus – ei pelko.

Tonalin valinta

Tonalin päätös jäädä Newcastleen on päätös, jota ei voi mitata vain siirtorahasummilla eikä valmentajien puhelinsoitoilla. Se on päätös, joka kumpuaa syvemmältä – sielun kellarista, jossa punnitaan miehen arvo silloin, kun hänen kruununsa on riistetty ja hänen tulevaisuutensa naulittu otsikoihin.

Telegraphin mukaan Juventus, tuo ikuinen houkutin, oli valmis noutamaan kadotetun poikansa takaisin. He halusivat ottaa Tonalin takaisin kuin kadonneen Prodigal Sonin, tarjoten identiteettiä, historiaa ja kotia.

Manchester Citykin tarkkaili pelaajaa, jonka tappava kombinaatio taklausintoa ja syöttönäkemystä on kuin harvinaista saksalaista koneistusta edelleen kätkettynä roomalaiseen panssariin.

Mutta Tonali kieltäytyi.

Syynä ei ollut enää raha, ei status. Syynä oli perintö.

Tarina tragediasta lunastukseen

Jos nykyurheilu on siloiteltu sarja sponsorilogojen sävyttämää liikettä, Sandro Tonali on poikkeus: hän on tragedian ja lunastuksen tarina, jonka kaaret muistuttavat Vanhan Testamentin kertomuksia. Hetki, jolloin hän astui joukkueen pukukoppiin vaitonaisena pelikieltonsa jälkeen, on kuin Daavidin paluu taistelutantereelle – ei viheriölle puhtaasti kunniansa tähden, vaan joukkueen osana, veljenä, sotilaana.

Newcastle ei tingi. Se ei aio luopua Tonalista alihintaan, ei edes italialaisille, joiden kansallinen kunnianhimo yrittää nyt lunastaa sen, minkä kerran menetti. Mutta tässä kertomuksessa ei ole kyse omistuksesta – vaan kotiutumisesta.

Pohjoisen karu rauha

Tonalin sopeutuminen pohjoiseen on ollut yllättävän saumaton. Alue, jonka harmaat kivikaupungit ja merituulten murtamat rannat eivät tarjoa lehmuskujien kutsuvuutta tai roomalaisten aukioiden lämpöä, on tehnyt silti hänelle pesän. Kenties juuri siksi.

Kuten hän lähipiirilleen on kertonut:

• Kaupungin yksinkertainen karuus
• Julma rehellisyys
• Hiljainen hyväksyntä

Nämä ovat antaneet hänelle rauhan. Siellä, missä elämä ei tekeydy vaan kertoo suoraan, sielu paranee.

Howen opissa Tonali ei vain harjoittele pelitapaa. Hän harjoittelee olemista – ihmisenä, ei vain urheilijana. Jokainen ottelu, jonka hän aloittaa, on kuin symbolinen ylösnousemus. Tuhkasta noussut lintu, joka ei enää pelkää palamista – sillä se tietää, miltä tuhka tuntuu paljaalla iholla.

Kannattajien hyväksyntä

Ja kuinka ympäristö reagoi?

Kannattajien huudot eivät ole pelkkää melua. Niissä on vivahteita – siellä missä ennen kuului epäluuloa, kuuluu nyt hyväksyntää. Irlantilaispubin nurkkapöydässä vanha kaarti myöntää:

”Se poika ei antanut periksi.”

Ja juuri se tekee hänestä pohjoisen sankarin.

Poikkeus modernissa maailmassa

Tonalia ei siis nähdä pelkästään urheilijana. Hänestä kirjoitetaan kuin runoilijasta, epäonnistujasta ja voittajasta yhtä aikaa. Hänestä tuli narratiivinen ankkuri joukkueelle, joka etsii jatkuvasti paikkaansa modernin jalkapallon kaoottisessa meressä.

Nykyisin, kun siirrot tapahtuvat peukalonsipaisulla ja pelaajat vaihtavat seuraa nopeammin kuin tuuli kääntyy, Tonalin päätös on kuin harvinainen reliikki:

1. Uskollisuus.
2. Tietoisuus.
3. Inhimillisyys.

Lopullinen valinta

Jäädessään Newcastleen Sandro Tonali ei valinnut helppoa, vaan oikean. Ja juuri siksi, hän ei ole enää vain jalkapalloilija. Hän on tarina ylösnousemuksesta. Ja tämä tarina – aivan kuten kaikki suuret tarinat – ansaitsee tulla kerrotuksi yhä uudelleen.

© Aino K. Valkama, 2025
Suomalainen urheilujournalismin ääni – missä sydän kuuluu ennen tulosta.