Simo Valakarin poikkeuksellinen päätös: Miksi hän jäi St Johnstoneen ja kieltäytyi HJK:n tarjouksesta

Tuuli riepottelee kengänvartta tyhjäksi jääneellä McDiarmid Parkin parkkipaikalla. Harmaan taivaan alla seisoo mies, jonka silmissä vuorottelevat uupumus ja luottamus – ei usko suoranaisesti, vaan katkeransuloinen toivo, joka syntyy silloin, kun mitään muuta ei enää ole jäljellä. Simo Valakari, suomalainen kapellimestari keskellä skotlantilaista jalkapallokatastrofia, on tehnyt valintansa. Hän jää.

Moni nosti kulmiaan, toiset pudistelivat päätään. ”HJK olisi valmis”, jotkut sanoivat. ”Mahdollisuus palata kotiin. Kunnianhimoisen seuran ohjaksiin.” Mutta Valakari katsoi laskevaa aurinkoa Skotlannin ylle – sen tuhkaista väriä – ja näki siinä jotakin, mitä me muut emme ehkä ymmärrä. Ehkä hän näki itsensä. Ehkä hän näki palavan majakan, jonka savu ei estä hiljaista valoa loistamasta kauas.

Kun uutinen Valakarin päätöksestä jättää HJK:n mahdollisuus taakseen tuli julki, oli se enemmän kuin pelkkä ammatillinen ratkaisu – se oli manifesti. Päättäväisyyden, kivun sekä pitkän rakentamisen manifesti. Sillä valita St. Johnstone, joukkue joka tällä hetkellä rimpuilee Skotlannin Valioliigan pohjamudissa kuin haaksirikkoinen merimies syysmyrskyssä, ei ole vain valinta uudelleenrakennuksesta – se on valinta siitä, keitä me haluamme olla silloin, kun kaikki menee pieleen.

”Haluan olla täällä. Annan kaikkeni”, Valakari sanoi The Courierille, äänessään roso ja paino. ”Me emme ole vielä päässeet ongelmista eroon. Haluan korjata asiat.”

Tässä kiteytyy jotain suomalaista, eikö vain? Jotain unohdettuun jääneiden sisusta. Jotain pohjoisesta karuudesta, jossa menestys ei ole sitä, että seisoo valokeilassa pokaali kädessä, vaan sitä, että ei jätä veljiään, edes silloin kun laiva vuotaa ja kapteeni on vaihtunut liian monta kertaa. Se on romanttista, kyllä – mutta ei pelkästään sitä. Se on myös yhteisön moraalinen velvollisuus: johtajan, joka ei lähde, vaikka laiva huutaa evakuointia.

Sarjataulukon kauhut ja toivon kipinä

Skotlannin Valioliigan sarjataulukossa St. Johnstone on viimeisenä. Kolme kierrosta jäljellä. Kuusi pistettä kaulaa putoamiskarsintaan. Matematiikka huutaa hyvästejä, mutta jalkapallo ei ole koskaan ollut vain numeroiden kieli. Tämä peli elää tunteessa, runossa, tuulessa kulkevien huhujen ja tyhjien stadioneiden koleudessa, jossa yksi voitto voi sytyttää uuden uskon. Ja Valakari uskoo.

”Kyse ei ole vain pelaamisesta, vaan jalkapallopuolen jokaisesta osasta”, hän sanoo.

Hänen sanansa ovat kuin työkalujen kolahtelua ennen suurta jälleenrakennusta – ei marmorista temppeliä varten, vaan kivistä torppaa, jossa tulta pidetään yllä yöllistä myrskyä vastaan.

HJK:n tarjous ja oikeuden hetki

HJK:n kiinnostus ei tullut tyhjästä. Seura etsi johtajaa, joka voisi palauttaa palasen kulta-aikaa helsinkiläiseen yöhön. Toni Korkeakunnas oli saanut väistyä. Valakari olisi ollut vaihtoehto, ehkä jopa ratkaisija. Mutta niin kuin Herakles valitsi vaikeamman tien, niin valitsi myös Valakari.

• Helppo tie: palauttaa kunnia sinne, missä se kerran kukoisti
• Vaikeampi tie: herättää henkiin unohdettu
• Rohkein tie: jäädä, rakentaa ja kärsiä – yhdessä

St. Johnstone ei ole loistokas eikä tunnettu. Mutta juuri siinä piilee tragedian kauneus. Kirkkaimmat tähdet loistavat, mutta himmeimmät syttyvät vasta kun pimeys on täydellistä.

Syvempää kuin voitot ja tappiot

”Me tiesimme kaikki, miten suuri uudelleenrakennustyö olisi,” Valakari kertoi. Kyse ei ollut enää vain pelikirjasta tai yksittäisistä tuloksista – vaan koko rakennelman perusteellisesta remontista. Jalkapallon sielunpalautuksesta, jossa pelkkä harjoituskenttä ei enää riitä alttariksi.

Ja niin Valakari, suomalainen filosofi futisasussa, jää Skotlannin purppuraisiin iltoihin. Siellä, missä kaiut menneistä kausista vielä vaeltavat betonikäytävissä, missä pettymys on juurtunut syvälle kentän railoihin, hän rakentaa. Kenties häviö häviöltä, ehkä voitto kerrallaan. Mutta ennen kaikkea, mies rakentaa uskottavuutta – itselleen, pelaajilleen ja yhteisölleen.

Seuraava ottelu – enemmän kuin vain peli

Seuraava ottelu tuo vastaan Ross Countyn. Se ei ole enää vain ottelu sarjapaikasta. Se on palanen kertomusta, joka voi muuttua vielä eepokseksi. Valakari seisoo kentän laidalla sykkivä sydän käsissään, raakana mutta valmiina. Ja jos kenttä jää kylmäksi, ei se siltä silti jää tyhjäksi. Sillä jossain siellä, tuhkan ja epätoivon alla, kytee liekki.

Ja jalkapallokansa – se, joka osaa vielä lukea tunteen rivien välistä – tietää: tämä tarina ei ole vielä ohi. Tämä ei ole tappio, tämä on alku. Tämä on päätös, jonka merkityksen ymmärrämme vasta myöhemmin. Tämä on Simo Valakarin valinta – valinta valosta, vaikka maailma ympärillä olisi vielä säkkipimeä.