Mikel Artetan tuskainen ilta PSGtä vastaan – Arsenalin sydäntä särkevä kohtalo Mestarien liigassa
Tuuli Pariisissa ei ollut lempeä sinä iltana. Se oli petollinen, sellainen joka kantaa mukanaan ikiaikaisia kuiskauksia tuomituista kohtaloista. Parc des Princesin betoniseinien sisällä kaikui eurooppalaisen jalkapallon yksi vanhimmista laulutyylistä: se, jossa hyvät eivät aina voita, ja sankarit luhistuvat polvilleen ennen kruunausta.
Mikel Arteta, kulmakarvansa voimalla taisteluun alati valmiina seisova johtohahmo, nousi ottelun jälkeen lehdistön eteen silmissään tyhjyys, joka ei johdu pelkästään tappiosta. Hän puhui kuin mies, joka oli nähnyt pyhät portit, mutta jonka käsi ei koskaan yltänyt koskettamaan niiden kultaista kaarta.
”Me ansaitsimme enemmän,” Arteta sanoi, ja hänen äänensä lävisti salin kuin torvi sankaruudesta kertovassa eepoksessa. ”Se, mitä kentällä nähtiin, ei ollut virhe – se oli vääryys.”
Numeroiden takaa paljastuu tuska
Arsenal kaatui Paris Saint-Germainin käsittelyssä yhteismaalein 1–3. Kotona he kärsivät 0–1-tappion, ja vierasottelussa PSG nappasi 2–1-voiton. Mutta pelkät luvut eivät voi kantaa sielua – eivätkä ne voi kuvailla kipua, joka syntyy, kun unelmat murskautuvat sormien välistä kuin hieno hiekka, joka ei koskaan palaa samaan olomuotoon.
Arteta ei selitellyt. Hän ei turvautunut olosuhteisiin, loukkaantumisiin tai huonoon tuuriin. Hänen sanansa iskivät hiljaisuuteen kuin vasara alasimelle:
”Jos heidän maalivahtinsa – Donnarumma – oli kaksiosaisen ottelun paras, mitä se kertoo? Se kertoo, että me olimme jatkuvassa hyökkäyksessä. Se kertoo, että meidän tahtomme, rohkeutemme, rakenteemme ja ideamme olivat vahvempia. Mutta silti… silti historia ei meitä muista.”
Tragedian kehykset
Artetan sanat paljastivat syvemmän tason pettymystä. Arsenal, tuo gladiaattoreiden joukkue pohjoisesta Lontoosta, oli rakentanut tätä hetkeä varten vuosia. Viisi vuotta ilman pokaalia, mutta täynnä kehitystä, uudelleenrakennusta ja toivoa. Tämä putoaminen – juuri nyt, juuri tässä – oli heidän tarinassaan raskain kappale.
Ottelu tarjosi hetkiä, jotka olisivat saaneet jopa Homeroksen kyyneliin. Ensimmäiset 20 minuuttia Arsenal hallitsi kenttää kuin Akhilleus Troijan porteilla.
- Neonkeltaiset paidat vyöryivät hyökkäykseen kerta toisensa jälkeen
- Donnarumma torjui kuin jumalten suojelija
- Mbappé iski kuin kohtalon airut
Tuon iskun jälkeen kaikki muuttui. Se oli kuin miekka, joka läpäisi unelman. Mutta silti Arteta näki kentällä enemmän kuin pelin lopputuloksen:
”Minun joukkueeni… Minä näen heissä sen, mitä kreikkalaiset näkivät sankareissaan. Rohkeuden. Uhman. Rakkauden toisiaan ja tätä peliä kohtaan. Vain kohtalo kykeni sammuttamaan heidän liekkinsä.”
Miehet murtuvat, mutta eivät lakkaa uskomasta
Bukayo Saka pelasi kuin runo, jolla ei ollut katkoja. Declan Rice seisoi kuin kallio vastustajan hyökkäysten edessä. Silti he päätyivät maahan polvilleen, pelin päätyttyä – kuin haaksirikkoutuneet, jotka eivät koskaan saavuttaneet rantaa.
Seuraava ottelu Anfieldillä Liverpoolia vastaan ei tarjoa anteeksiantoa. Mutta se tarjoaa mahdollisuuden. Mahdollisuuden lunastaa edes siivu siitä kunnianhimosta, joka yritti tavoittaa tähdet.
Arteta ei ole mies, joka jää makaamaan. Hän muistuttaa enemmän Odysseusta kuin Oidipusta – virheistään oppiva, mutta päättäväisesti eteenpäin kulkeva.
Arsenal – enemmän kuin seura
Arsenal ei ole pelkästään jalkapalloseura. Se on hiljainen lupaus, joka kuiskitaan juniorikentillä ja toistetaan Emiratesin katsomossa joka lauantai:
- Joku päivä me voitamme
- Joku päivä me seisomme kukkulan huipulla
- Vaikka matka olisi kivinen ja verinen
Kun lehdistötilan valot sammuivat ja Arteta käveli hiljaa ulos, hänen olemuksessaan oli jotakin sankarillista. Tappio oli hänen sylissään – raskas ja kylmä – mutta hänen ryhtinsä ei antanut periksi, eikä tule antamaankaan.
Sillä kuten vanhat tarinat meitä opettavat: sankarit eivät kuole tappioihin. Ne tekevät heistä kuolemattomia.