Sunderland sytytti Valioliigan toivon kipinän dramaattisessa voitossa Coventrya vastaan

Ilta laskeutui hiljalleen Coventryn ylle, ja Sky Bluesin historiaa huokuva stadion imi sisäänsä väreilevää jännitystä kuin muinainen areena valmistautumassa gladiaattorien mittelöön. Mutta eilen ei taisteltu hengestä, vaan unelmasta – unelmasta palata kirkkaampiin valoihin, nousta takaisin mestaruussarjan sumusta kohti Valioliigan alttaria. Ja noina pölyisinä hetkinä, kun toivo ja epätoivo käyvät tanssiaan kentän rajojen sisällä, Sunderland – taistelulle syntynyt, Black Cats – kynti jälleen kohtalonsa uraa.

Ottelun alku ei luvannut mitään myrskyä. Se oli enemmänkin varovaista tunnustelua, kuin kaksi varjoa hipaisemassa toisiaan kuunvalossa. Molemmat joukkueet tiesivät: kaksiosainen näytelmä tekee sen, jota Shakespeare itse olisi ihaillut – se ei paljasta kaikkea yhdellä kertaa, vaan rakentaa draamaa, ja kerää salakavalasti jännityksen langat syliinsä.

Ensimmäinen verentahra kentällä nähtiin, kun 16. peliminuutilla Sunderlandin ranskalainen hyökkääjä, Wilson Isidor, nousi kuin Odysseus aaltojen keskellä ja iski pallon verkkoon. Se ei ollut vain osuma – se oli sotahuuto. Se oli signaali, että Black Cats ei tullut kumartelemaan, vaan haastamaan itse kohtalon kirjoittaman käsikirjoituksen.

Coventry ei kuitenkaan suostunut jäämään sivustakatsojaksi. Kotijoukkueen tunnettu vetovoima kumpuaa kaupungin teollisuuden takomasta, kovasta ytimestä – ja tästä ytimestä nousi Jack Rudoni. Rudoni, kuin runon säkeeksi syntynyt nimi, palautti pelin tasoihin 33. minuutilla. Hän hyödynsi Sunderlandin puolustuksen hetken häilyvän uinahduksen ja sujautti pallon verkkoon pelkällä tahdolla – eikä vähiten taidolla. Yleisö kohisi kuin meri tuulen tarttuessa sen levottomiin laineisiin.

Hetken ajan tuntui, että ottelu juuttuisi nujakaksi keskikentällä – kuin kaksi myrskypilveä, jotka vain leijuvat samassa taivaassa, ymmärtämättä vielä törmätä toisiinsa. Mutta sitten tuli se hetki. Se sama hetki, joka erottaa sankarit statistien joukosta.

88. minuutilla, kun monet olivat jo valmistautuneet hyväksymään tasatuloksen vallitsevaksi todellisuudeksi, sai pallo uudenlaisen sytykkeen. Se kimposi ruumiina eteenpäin, ja sieltä – aivan kuten salama halkaisee yllättäen kokonaisen taivaan – sukelsi esiin Eliezer Mayonda. Hänen askelensa eivät epäröineet. Se oli ratkaisevan miehen liike, jalka tarttui palloon runollisella tarkkuudella ja laukaus. Hiljaisuus. Räjähdys. Verkko heilahti, ja Sunderland otti takaisin sen, mihin heidän sydämensä oli koko illan tähdännyt. 2–1. Voitto vieraskentällä.

Tuo maalintekohetki ei ollut vain pelitilanne – se oli synty. Se oli jokaisen stadionilla olleen katsojan emotionaalinen painovoimakeskus. Mayonda ei pelannut enää yksin 11 pelaajan kanssa kentällä – hän oli nyt osa suurempaa tarinaa. Osa sitä säiettä, joka johdattaa Sunderlandia lähes messiaanisesti pitkän, kivikkoisen nousutaipaleen finaalien kynnykselle.

Nyt he kantavat tämän voiton hehkuvaa soihtua takaisin kotiin – Stadium of Lightille, tuolle pyhätölle, missä veri, hiki ja laulu sekoittuvat ilmaan kuin sumu nousevan vuoriston laaksossa. Kotona, jossa kannattajat toimivat kuin kreikkalaiset kuorolaiset, todistamassa oman draamansa kliimaksia, laulaen toivosta ja kivusta.

Tulevaisuus ratkaistaan kotinurmella

Tulevana tiistaina tuo nariseva, yli vuosisadan vanha kelkka liikkuu jälleen kohti mahdollisuutta nousta – kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti.

Otteluparin voittaja kohtaa seuraavaksi:

• Sheffield Unitedin
• tai Bristol Cityn

On muistettava, että Sheffield asetti jo jalansijansa finaaliin murskaamalla Bristolin 3–0. Se oli voimannäyte, mutta ei vielä kohtalo.

Vielä ei ole aika riemuita

Mutta jos eilen opimme jotain, niin sen, että mikään mestaruuskilpa ei ole kirjoitettu etukäteen. Kukaan ei voi tietää, milloin seuraava Eliezer Mayonda nousee hämärästä ja iskee kuin muinaisen seppä Hephaistos, joka taivuttaa rautaa tulella ja taidolla.

Sunderlandilla on nyt etu, mutta se ei ole vielä kukoistus. Se on sirpale kivusta taottua toivoa tiessä kohti kruunua, jota niin moni havittelee, mutta vain yksi voi todella kantaa.

Ja kun se Stadium of Lightin nurmi jälleen kutsuu – älkää kuunnelko vain tuomarin pilliä tai kannattajien laulua. Kuunnelkaa tarinaa. Se kirjoitetaan yhä. Se soi kuin eepos, jossa päähenkilöt kantavat mukanaan kaupunkien kohtaloita, verivihollisuuden kaikuja ja toivon raskauttamaa viittaa.

Sunderland on aloittanut matkansa. Kenties tämä kausi ei jää historiaan vain noususta – vaan siitä, miten nousu kirjoitettiin. Ei pelkkien pisteiden valossa, vaan verellä, huudolla ja laululla. Se on heidän legendansa alku. Me vain seuraamme perässä, kynä kädessä ja sydän rinnassa.