Arsenalin särkyneet mestaruusunelmat – Kevään romahdus ja Artetan kivinen tie huipulle
Tuuli puhaltaa pohjoisesta, kylmä ja armoton, ja sen mukana kulkee tyhjien unelmien henkäys — sellainen, joka kertoo tarinan kaudesta, jossa sydämellä ei ollut suojaa ja toivo oli kiedottu kipsiin. Emiratesin nurmella kevätaurinko painaa varjoja, mutta niistä yksikään ei peitä näkyvyyttä siihen, mikä on nyt selvää: Arsenal ei nouse tänä vuonna mestarien joukkoon. Mikel Artetan silmissä asuu hiljainen myrsky, ja hänen äänensä kantaa kertomusta, joka on enemmän tragedia kuin tappio.
Tämä ei ollut pelkästään pettymys – tämä oli kreikkalaisen tragedian kaltainen saaga, jossa kohtalo, tuo oikukas jumalatar, vetäytyi viime hetkellä pois punavalkoisten puolelta. Arsenal putosi Mestarien liigan välierissä PSG:tä vastaan yhteismaalein 1–3. Ja nyt, kun Valioliigan mestaruus on karkaamassa 15 pisteen päähän Liverpoolin haltuun, moni huutaa kysymystä ilmaan: miksi?
Artetan kivinen polku
Arteta, joka on aikamme Sisyfos – mies, joka kerta toisensa jälkeen työntää kiveään ylös vuorenrinnettä vain nähdäkseen sen vierivän alas juuri ennen huiputusta – antaa vastauksensa haikean rehellisesti. Hän ei puhu taktisista virheistä tai yksittäisistä otteluista. Hän puhuu sodan näkymättömistä uhreista: loukkaantumisista. Hän puhuu siitä, kuinka joukkue, joka oli rakennettu tarkkuudella ja intohimolla, hajosi särö kerrallaan.
”Tiesimme jo kauden alussa, että materiaalimme oli kapea”, Arteta tunnustaa. ”Monilla pelaajilla oli historia täynnä vammoja. Olimme valmistautuneita, mutta lopulta se ei riittänyt. Me yksinkertaisesti hajosimme.”
Se on kuin Troijan hevosella ratsastaminen — ulkoa kaunis, tehokas, pelottava, mutta sisäpuoleltaan jo ennen taistelua murtunut. Nimet kuten:
- Bukayo Saka
- Gabriel Jesus
- Thomas Partey
- Takehiro Tomiyasu
– toistuivat loukkaantumisraporteissa kuin surumarssin säkeet. Jokainen uusi poissaolo oli isku sydämeen.
Kunnioitus ilman katkeruutta
Artetan sanat eivät ole pelkkää analyysiä. Ne ovat valitusvirsi, laulua sodasta, jossa voittaja kirjoittaa historian ja häviäjä tuntee sen ihollaan. Hän myöntää Liverpoolin ansaitun mestaruuden – ei kyynisesti, vaan kunnioituksella:
”He onnistuivat käytännössä kaikessa. Tasaisuus, korkeatasoinen peli, hyvin rakentunut järjestelmä, valmentajan virheetön työ. Ja ennen kaikkea – kotiyleisö, joka nosti heidät siivilleen.”
Hänen sanoissaan kaikuu ihaileva traagisuus. Kadehtimatta hän katsoo vastustajaa, tunnustaen sen, minkä monet valmentajat yrittävät kieltää: mestaruus ei tule yhdestä ottelusta, vaan tuhannesta hetkestä.
Mestaruuden varjossa – mutta ei varjottomia
Mutta entä Arsenal? Heidän tuhannet hetkensä ovat täynnä:
- epävarmuutta
- kiireisesti paikkailtuja muodostelmia
- varamiehiä raskaan vastuun alla
Peli peliltä he taistelivat – ei vain kentällä, vaan omia rajojaan, väsymystä ja epätoivoa vastaan. Jokainen voitto oli sankarimytologian voitto, ei enää osa suurempaa mestaruusmarssia, vaan pieni voitto kaaoksen keskellä.
Tässä on muistutus siitä, että jalkapallo ei ole kaikessa konemaisuudessaan vain tilastoja. Se on myös tunne, tuska ja tarina. Ja tänä keväänä Arsenalissa kirjoitettiin tarina, jota ei kerrota pokaalinkilvoittelussa.
Askel taakse – harppaus eteenpäin?
Arteta kutsuu kauttaan ”askeleeksi taaksepäin”. Ulkopuolinen voisi nähdä sen pettymyksenä, mutta syvemmin tarkasteltuna se on ehkä välttämätön haava – sellainen, joka parantaa tulevaisuutta varten rakennettavaa kudosta.
Kenties on niin, että mestaruus ei synny vain voittamisesta, vaan myös oppimisesta siinä kivussa, jonka tappiot aiheuttavat. Arsenal ei ollut mestari tällä kaudella – mutta he olivat sotureita hajoavassa maailmassa. Ja joskus, juuri sieltä syntyy todellinen nousu.
Kevät jatkuu. Nurmi vihertää jälleen, ja Emirates jää odottamaan uusia taisteluita. Mutta sen seinät muistavat tämän kauden. Ne muistavat lyönnit, itkut, riemun hetket ja kivun, ja niiden kaiussa voidaan kuulla lupaus: ensi vuonna on uusi aika, uusi mahdollisuus.
Jalkapallojumalat nukkuvat tänään, mutta jokainen unelma tarvitsee yöunensa ennen kuin se herää todeksi.
Ja ehkä, juuri ehkä, silloin Mikel Artetan kivi ei enää vieri takaisin alas.