Unohdettu Chelsea-legenda Ruud Gullit ja seuran nykyisyys törmäyskurssilla Stamford Bridgellä

Unohdettu Chelsea-legenda Ruud Gullit ja seuran nykyisyys törmäyskurssilla Stamford Bridgellä

Aika on armoton säälimätön kulkuri. Se juoksee halki kenttien, kiitää ohi historian kultareunusteisten kunniamerkkien, eikä paljasta salaisuuksiaan kenelle tahansa. Sen tietää jokainen, joka on koskettanut jalkapallon jumalattaria – ja sen sai tietää nyt myös Todd Boehly, mies, jonka taskuissa kilisee enemmän dollareita kuin Stamford Bridgellä on lauluja.

Valioliigakauden alavireessä Chelsea on jo ollut otsikoissa enemmän siirtofarssien ja tuloksellisten katastrofien kuin menestyksen vuoksi. Mutta nyt, kevään kuumetessa ja pölyjen noustessa nurmelta kuin sotakentältä, nousi esiin tarina, joka ei liity kenttätaktiikkaan tai siirtospekulaatioihin – vaan muistamiseen. Tai kenties unohtamiseen.

Legendan nimi: Ruud Gullit

Ruud Gullit. Kapteeni, joka johti Alankomaat Euroopan mestaruuteen vuonna 1988. Mies, joka pelasi AC Milanin pyhässä punamustassa, kun seura voitti Euroopan Cupin. Ja Chelsea-legenda – ensimmäinen musta manageri Valioliigassa ja mies, joka toi seuralle FA Cupin kultaisen pystin vuonna 1997. Hän ei ole pelkkä nimi – hän on osa Chelsean verenkiertoa.

Silti, kun kohtalo toi hänet vastakkain yhdysvaltalaisen omistajan Todd Boehlyn kanssa, käytiin kohtaaminen kuin näyttämölle ohjattu tragedia. Gullit itse kertoo tilanteesta podcastissa “Stick to Football” – ja sanat viiltävät kuin miekka.

”Esittelin itseni ja hän kysyi, mitä teen täällä.”

Nuo viattomilta kuulostavat sanat paljastavat kuilun: Boehly ei tunnistanut Gullitia. Ei kasvoja, ei nimeä, ei historiaa. Hän näki vain miehen – ehkä elegantin ja karismaattisen – mutta ilman tarinaa. Juuri se tekee tästä enemmän kuin kiusallisen virheen. Se tekee siitä symbolin.

Symptomi unohtamisesta

Moderni jalkapallo etenee kohti unohtamista. Rahan maailmassa historia ei ole kivitauluun hakattua – vaan se on luonnos, jonka voi pyyhkiä. Omistajat eivät enää kanna seuroja sydämessään; he ostavat niitä kuten huonekaluja tai osakkeita.

Siinä missä ennen seuraa lähellä olevan oli tunnettava sen ikonit, nyt sitä ei enää edellytetä.

Entinen Englannin maajoukkuepelaaja Darren Bent ilmaisi tämän Talksportin ohjelmassa:

“Jos omistat seuran, sinun on tunnettava sen historia. Tuo on suorastaan epäkunnioittavaa.”

Tämä ei ole vain sentimentaalisuutta. Se on yhteyden tunnustamista. York Roadin tuulessa värisevät laulut ja Stamford Bridgen ikonisimmat hetket eivät ole markkinointimateriaalia – ne ovat rituaaleja, identiteettiä.

Kohtelias legenda

Gullit ei kantanut kaunaa. Hän vastasi kohteliaasti ja lempeästi. Hän ymmärsi todellisuuden: tämä ei ole enää sama Chelsea, jonka puolesta hän taisteli nurmella.

Boehlya voi puolustella: hän ei ole kasvanut jalkapallokulttuurissa. Hänen aikansa Lontoossa on ollut myrskyisä. Mutta juuri siksi hänen tulisi tietää. Juuri siksi hänen pitää kantaa vastuu – ei vain taloudellisesti tai urheilullisesti, vaan kulttuurisesti ja sielullisesti.

Chelsea on enemmän kuin seura. Se on:

  • historiaa, joka hengittää katujen savussa
  • laulu, joka kaikuu kotiottelussa
  • muistoja: Chopper Harris, Peter Osgood, Gianfranco Zola, Didier Drogba – ja tietenkin Ruud Gullit

Unohtaa Gullit on unohtaa osa Chelsean unelmaa.

Myytin oppi

Kreikkalainen mytologia kertoo jättiläisistä, jotka unohtivat kunnioituksensa jumalia kohtaan – ja joutuivat kärsimään. Kenties jalkapallon henget katsovat nyt uutta Chelseaa ja muistuttavat: historiaa ei voi ostaa. Sen voi vain kantaa – ja joskus se painaa enemmän kuin yksikään siirtokuponki.

Kun Boehly seuraavan kerran seisoo uuden valmentajansa rinnalla, stadionin valokeilassa, toivottavasti hän muistaa sen hetken. Sen pienen, suuren hetken. Sen, kun hän katsoi historiaa silmiin – eikä tunnistanut sitä.

Toivo ei ole kuollut

Todellinen tragedia ei ole häviö tulostaululla. Se on yhteyden menetys. Mutta vielä ei ole liian myöhäistä. Ehkä Boehly voi aloittaa yhdestä vanhasta ottelusta. Vuodelta 1997. Ja antaa Ruud Gullitin pelin puhua.

Sillä historia ei ole kuollut – se vain odottaa, että joku kysyy siltä nimeä oikein.