Mason Mountin hiljainen nousu Manchester Unitedin toivon symboliksi
Jos jalkapallo on teatteria, Manchester Unitedin kulunut kausi on ollut tragedia, jossa pääosissa ovat loukkaantumiset, hiljaiset katsomopaikat ja tuskin tunnistettava identiteetti. Silti kaiken mustan ja harmaan rinnalla loistaa hetki – lyhyt, kirkas välähdys – joka voi muuttaa koko kertomuksen sävyn. Tuon hetken nimi on Mason Mount.
Keskiviikkona Olympiastadionilla Hampurissa eurosadun viimeisellä sivulla voi kynä lipsahtaa verta vuodattavasta käsistä poispäin kohti kirkastusta, kiitos miehen, joka on viettänyt enemmän aikaa fysiohuoneessa kuin kentällä. Ja silti – tai juuri siksi – juuri hänestä on kasvanut tämän kertomuksen sankari.
Kaksi vuotta sitten
Mount saapui Old Traffordille kesällä 2023, kantamuksinaan 55 miljoonaa puntaa, valtavat odotukset ja sinisten vuosien kasvattama sydän Chelseasta. Hän ei ollut mikään uusi kasvo Valioliigan näyttämöllä – vaan Englannin jalkapallon kultapojaksi tituleerattu maestro, joka oli leikkinyt Wembleyllä kuin Askartelukerhossa – taitavasti, kevyesti, mutta tappavan tehokkaasti.
Mutta Manchester ei ottanut häntä helmoihinsa. Tai ehkä se yritti, mutta loukkaantumiset, nuo pelin armottomat riivaajat, repivät Mountin yhteyden irti seurasta joka kerta kun se yritti syntyä. Hän kertoo itse istuneensa hoitopöydällä, katselleensa joukkueensa pelejä katsomosta, kun sydän olisi halunnut sykkiä verkon etupuolelle.
On vaikea kuvitella suurempaa yksinäisyyttä joukkopelissä – olla juuri se ääni, jota ei kuulu, se liike, joka puuttuu.
Käännekohta: Bilbao
Mutta joskus kohtalo antaa uuden mahdollisuuden, ei suurilla fanfaareilla vaan hiukan kuin hiljaa, kuin tuuli joka kääntyy vastaan juuri kun myrskytuuli on yltymässä vaaralliseksi. Athletic Bilbaota vastaan pelatussa Eurooppa-liigan välierässä Mount puettiin kentälle kuin varasuunnitelma – varovasti, katsottiin kestääkö jalka.
Hän ei vain kestänyt. Hän loisti.
- Kaksi maalia
- Kaksi viiltoa vastustajan sydämeen
Eikä kyse ollut pelkästä tekniikasta tai maalien kauneudesta – vaan siitä, mitä se hetkessä merkitsi. Se oli miehen paluu, joka ei ollut koskaan oikeastaan ehtinyt kunnolla saapua. Se oli tuskan jalostamaa timanttia, johon kiteytyi koko epätoivoinen kausi.
Finaali – enemmän kuin pokaali
Siksi keskiviikon Eurooppa-liigan finaali on Unitedille paljon enemmän kuin mahdollisuus lisätä hopeaesine pokaalikaappiin. Se on puhdistusrituaali, Dionysoksen juhla hullulle kaudelle, jonka aikana Erik ten Hagin joukko on kulkenut niin läpi sateen, myrskyn kuin pelkän sumunkin.
Mount on itse sanonut:
”Me tiedämme, ettei kausi ole ollut riittävä. Sarjasijoitus ei ole sitä, missä tämän seuran pitäisi olla. Mutta finaali on mahdollisuus päättää kausi positiivisesti ja voittaa jotain, joka tuo meille Mestarien liigan paikan ensi kaudeksi.”
Lause, joka on niin täynnä toivoa, että se voisi olla palanen antiikin tragediaa – kenties Sophokleen kynästä, jossa sankari ei koskaan kumarra tappiolle ennen kuin kaikki on mennyttä. United, joka vielä viikkoihin sitten näytti apatialta ja suunnattomalta painolastilta, voi yllättäen nousta. Ei mestaruutena, ei triumfina, vaan lunastuksena.
Kannattajien kärsimys, pelaajan kunnianpalautus
Mount ei puhu vain itsestään. Hän mainitsee fanit – ne tuhannet kasvot, jotka viikosta toiseen ovat laulaneet punaisessa sydänveressään, vaikka kentällä heilui pelkkä varjo menneistä loistoista.
”He ovat aina tukenamme. Tämä kausi ei ole ollut helppo, mutta jos pystymme voittamaan finaalin, se olisi jotain, mistä olla ylpeä.”
Pride. Ylpeys. Se ei aina vaadi pokaaleja. Se voi kiteytyä siihen hetkeen, kun pelaaja kompuroi esiin varjoista, nostaa katseensa ja palauttaa uskon siihen, että taisteluilla on merkitystä.
Kuka Mason Mount on?
Mason Mount ei ole enää pelkkä teknisesti taitava pelintekijä. Hän on symboli. Miehen taistelu loukkaantumisia vastaan on kuin Odysseuksen matka – täynnä karikoita, kiusauksia ja koettelemuksia.
- Loukkasi itsensä uudessa seurassa
- Joutui katsomaan pelejä katsomosta
- Nousi takaisin kentälle epäuskon keskeltä
Harva kokee näin kivuliaan uuden alun uudessa seurassa näin valtavien odotusten keskellä, mutta Mount on tehnyt sen.
Hän saattaa olla yhä aavistuksen varjo entisestään – fyysisesti. Mutta henkisesti? Teroittunut. Tiivistynyt. Palanut tuleen ja saapunut sieltä ulos uudestaan taottuna.
Keskiviikon ilta: Jumalten illallinen vai viimeinen ehtoollinen?
Futis on lihaa ja verta. Se on hetkiä, jolloin stadionit hengittävät yhteistä ilmaa ja yksittäinen potku voi määrittää vuosikymmenen suunnan. Tottenhamin kaataminen ei olisi vain voitto – se olisi kolikon kääntö, kauden kohtalon uudelleenkirjoitus.
Jos Mount nostaa kannua keskiviikkona, kun konfetit leijuvat ja Hampurin yössä huudetaan hänen nimeään – ei se ole pelkkä voitto. Se on todiste siitä, että joskus kärsimys on narratiivin hinta.
Ja että toisinaan myös hiljaisimpien taistelijoiden ääni kantaa kauimmas.
Mountin nimi on kirjoitettu nyt punaisella, verellä ja toivolla. Vielä ei tiedetä, päättyykö tämä luku voittoon vai katkeruuteen. Mutta sen tietää varmasti:
Tästä kaudesta – tästä taistelusta – todella on jotain, mistä olla ylpeä.
– Elina Nieminen,
Jalkapallokirjailija, tarinankertoja, kaipauksen kronikoitsija.