Ange Postecoglou ja Tottenhamin kohtalon yö Bilbaossa – voitto joka ei riittänyt
Bilbao hohkaa lämpöä, vaikka aurinko on jo ehtinyt sukeltaa Biskajanlahden tuolle puolen. Kaupungin yllä kaikuu vielä fanien laulu, joka on muuttunut voitonjuhlan kaiuksi, jättiläismäiseksi resonanssiksi, joka kulkee kaduilta urheilun legendoihin. Tottenham Hotspur on Eurooppa-liigan mestari, ja mustavalkoisten pitkä, 17 vuoden mittainen odotus on päättynyt. Mutta juuri tuossa hetkessä – huuman ja historian kirjoituksen keskellä – seisoo mies, jonka silmistä ei heijastu pelkästään voiton ilo vaan myös epävarmuuden raskas varjo. Ange Postecoglou. Soturi. Visionääri. Uhrikandidaatti.
Kohtalokas hetki lehdistön edessä
Lehdistötilaisuudessa joukkuettaan johtanut australialainen seisoo kuin muinainen traaginen sankari – kenties kuin Akilleus, joka on sodan voittanut, mutta jonka kohtalo ei silti ole hänen omissaan käsissään. Hänen äänensä on tyyni, mutta jokainen sana iskee kuin vasama: ”Olisin pettynyt, jos emme voisi jatkaa tätä matkaa yhdessä.” Ei riemua. Ei helpotusta. Pelkkä hiljaisesti kaikuva haikeus.
Ja mikä matka se onkaan ollut. Tottenhamin kausi Valioliigassa on ollut myrskyä muistuttava: virheistä kudottu kangas, jossa yksittäiset voitot ovat olleet kuin aukot tummien pilvien keskellä. Kauden päätös 17. sijalle sarjataulukossa on kuin Jalkapallo-Olympoksen jumalten ivallinen nauru – ”Voittoja väärässä paikassa, tappioita oikeassa”. Mutta juuri kun kaikki näyttivät kääntäneen selkänsä, rakentuu kauden viimeisessä pelissä ylväs monologi, josta ei puuttunut tempoa, tunnetta eikä tragediaa.
Filosofian voima ja epäilyn varjo
Postecoglou ei ollut tähän finaaliin matkannut kädet taskuissa. Hän oli tuonut kentälle filosofiansa – korkean prässin, pallonhallinnan, pelin runollisuuden. Hän tuli näyttämään, ettei Tottenham enää ollut vain seura, joka haikaili menneiden suuruuksien varjoissa. Mutta hän myös tiesi, että yksi ilta, yksi voitto – se ei välttämättä pelastaisi.
Lehdistötilaisuudessa hän puhuu siitä, kuinka hänen näkemyksensä koetaan yhä epäilyttävänä: ”Ymmärrän, miksi tällaisen seuran on vaikea ostaa vain yhden ihmisen visiota.” Hän puhuu sydämellään. Hän kertoo urastaan, jolta löytyy mitaleita ympäri maailman – mutta ei sieltä, missä status rakentaa uskottavuutta. ”Ihmiset vähättelevät saavutuksiani, koska ne ovat tulleet toisella puolella maapalloa.”
Voiton paradoksi
Mutta mitä on voitto ilman arvostusta?
Postecoglou on ollut johtaja, joka ei ole koskaan valinnut helppoa tietä. Hän on rakentanut joukkueita, joissa pelitapa on ollut enemmän kuin vain strategia – se on ollut identiteetti. Ja se tekee hänen tapauksestaan poikkeuksellisen. Tottenhamin johdon, jonka huhutaan päättäneen hänen kohtalostaan jo ennen finaalia, väitetään valmistautuneen hänen erottamiseensa riippumatta siitä, nouseeko Eurooppa-liigan pokaali savuisen taivaan alle vai ei.
Kuinka usein historiassa sankari on haavoittunut voittonsa hetkellä? Kuinka monessa kertomuksessa lopullinen voitto on ollut juuri se pisara, jonka jälkeen kulissi sortuu?
Postecoglou tietää, että jalkapallossa usko ja hetki käyvät usein ristiriitaan: ”Mitä tahansa tapahtuukaan, uskoni omaan tekemiseen ei horju.” Hän puhuu kuin mies, joka on kastettu epäuskon liekkeihin, mutta kulkenut niiden läpi palamatta. Tämä ei ole vain julistus – tämä on uskonharjoitus. Postecoglou ei johda joukkuettaan vain kentältä käsin – hän johtaa sielusta käsin.
Myytin rakentaja
Voimme pohtia maailmaamme, jossa tulokset saattavat jäädä varjoon, jos ympärillä leijuu epäily ja paine. Ange Postecoglou ei ole vain valmentaja – hän on runoilija väärässä maailmassa. Sellainen, joka kirjoittaa verseensä trokaattisella jalkapallolla mutta jonka säkeet saatetaan repiä ennen kuin hänen teoksensa ehtii valmistua.
”Hei, minä olen voittaja”, hän sanoo. Ja siinä hetkessä äänessä ei ole ylimielisyyttä, vaan karhea, kaukaa kantava todistus. Se on miehen huuto, joka on voittanut siellä, missä harva edes pelaa – mutta joka ei silti ole saanut kutsua juhlaillalliselle.
Juhlan keskellä – hiljainen perintö
Bilbao palaa kaupunkihuhujen hunnussa. Kadut täyttyvät edelleen juhlivista kannattajista, mutta stadionin alla, pois valoista ja ohikiitävien hetkien kirkkaudesta, seisoo yksinäinen sillanrakentaja. Vaikka hänen talonsa saattaa murentua, hän tietää, että perustukset on tehty kiveen, eivät hiekalle. Ange Postecoglou ei etsi hetken kiitosta vaan oman matkansa kestävyyttä.
Jos Tottenham todella päättää irtisanoa miehen, joka antoi seuralla uuden äänen, sen kaiku tulee vielä vuosien päästä kantautumaan takaisin – sillä myytit syntyvät siitä, että joku uskalsi olla toisin.
Ja mitä ovat seurat ilman myyttejä?
- Vain nimiä taulukossa
- Tunnukset ilman tarinoita
- Hetkiä ilman kontekstia
Loppusanat: Kirja ei sulkeudu
Toivottavasti tämä ei ollut viimeinen luku Postecogloun ja Spursin yhteisessä kirjassa, vaan vain ensimmäinen näytös pitkässä eepoksessa. Sillä jos urheilu opettaa meille jotain – ja hyvä urheilu kirjoitettuna tarkasti ja verevästi kertoo meistä itsestämme – se on juuri tämä:
- Ettei mikään mestaruus tapahdu ilman tuskaa
- Eikä mikään suuri valmentaja astu historian kirjoihin ennen kuin hänet on ensin sysätty pois
Ange Postecoglou, tuo etelän mies, tuo tarinankertoja, tuo pelin šamaani – ansaitsee enemmän kuin yhden finaalin. Hän ansaitsee mahdollisuuden rakentaa eepos loppuun.
Ja me, jotka katsomme, luemme ja uskomme… me jäämme odottamaan, mikä seuraava luku on.