Jimi Tauriainen valloittaa Chelsean hiljaisella voimalla – suomalainen unelma elää Stamford Bridgellä

Lontoo, tuo modernin maailman kolossi, kaupunginosien mosaiikki, historian sävyttämä kivimeri, sai jälleen maistaa pohjolan voimaa – tosin vielä vain lupauksena, kuiskauksena sillä hetkellä, kun Jimi Tauriainen tarttui kynään ja piirsi elämänsä kaarelle uuden luvun. Ei pelkästään jatkosopimus Chelsean kanssa vuoteen 2027, vaan ylistys luottamukselle. Tarina, joka alkaa pakkasen sävyttämältä HJK:n harjoituskentältä ja päätyy lontoolaisiin sinisiin unelmiin.

Tauriainen ei ole vielä nimi, joka kaikaa Stamford Bridgen lehtereillä yhtä voimalla kuin Drogba tai Lampard, mutta jos tarinat rakentuvat hiljaa – kuin jäätalvi Suomen järvien ylle – niin tämä on vasta alku. Alku eepokselle, jota kirjoitetaan nyt sinisiin riveihin upotettuna, päivä päivältä englantilaisen jalkapallounelman kiveen hakattuna.

Ensiaskeleet Englannin kentillä

On vuosi 2020. Suomi on ristinyt Jimi Tauriaisen varhaiseksi lunastajakseen, ihmelapseksi, jonka pelisilmä ja kenttää halkovat syötöt kuljettivat hänet HJK:n organisaatiosta Chelsean haaviin. Harvoin puhutaan siitä sydämentykytyksestä, jonka nuori pelaaja kokee siirtyessään merten yli, maiden ja kulttuurien halki uuteen maailmaan, jossa pelkkä lahjakkuus ei riitä – vaaditaan rytmiä, voimaa, julkeutta, tahtoa ottaa oma paikkansa maailmassa, joka ei odota ketään.

Chelsean akatemiassa Tauriainen on ollut rakentamassa omaa siltaansa läpi kivikkopolkujen – U18, U21, varjojen kentät. Hän on vielä nimi pukuhuoneen kulmassa, mutta niille, jotka seuraavat pelaajien liikkeitä kuin tähtien radoilla, hänen potentiaalinsa on ilmeinen. Hän on huolellisesti hiottu sävel tulevaisuuden sinfoniaan.

Hänen debyyttinsä Chelsean edustusjoukkueessa, ne minuutit Valioliigassa ja FA Cupissa, olivat kuin runon ensisäkeet. Ne eivät olleet helposti unohtuvia hetkiä massojen mielissä, mutta jalkapallon niille, jotka ymmärtävät mystiikkaa numeroiden ja tilastojen takana, ne olivat portti toiseen todellisuuteen. Hän pukeutui paitaan, jota ennen häntä ovat kantaneet maailman ikonit, ja jokainen sekunti kentällä oli veistetty suomalaisesta periksiantamattomuudesta.

Jatkosopimus: enemmän kuin muste paperilla

Chelsean päätös tarjota jatkosopimus kesään 2027 ei ole yksinomaan sopimus. Se on julistus. “Me uskomme sinuun.” Se on kuin jumalatar Nike, voiton ruumiillistuma, suutelemassa pelaajan valkeaa otsaa ennen taistelua. Kun Chelsea tarjoaa jatkon pelaajalle, jonka nimi ei vielä rasita tulostaulua tai lehtien kansia, se kertoo valmennusjohdon olevan herkkä vaistolle. He näkevät sen, mitä ei näe joka silmä. He näkevät potentiaalin, tarinan, kipinän.

Ja hänen kohdallaan – he näkevät suomalaisen sitkeyden. Taidon, joka ei kilju, vaan kuiskii – mutta ei katoa muiden äänten alle. Tauriainen on pelannut Suomen U19-joukkueessa ja noussut maajoukkueputken kautta tasaisesti ylös.

Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua hän laulaa Maamme-laulua kansojen turnauksessa, sinivalkoinen lippu harteillaan ja katseessa poltto, jonka vain ne tietävät, jotka ovat käyneet läpi kadotuksen ja löytäneet toivon sieltä uudelleen.

Miksi juuri hän?

Mutta miksi juuri Tauriainen? Minkä vuoksi juuri hänen tarinansa ansaitsee paikan futisjumaltarustossa, jonka lehdet rapisevat Valioliigan nurmilla?

• Hän on sankarityypin vastakohta.
• Hänessä ei ole showmiehen paisuttelua.
• Ei ylikypsää julkisuutta tai huomionhimoa.
• Hän on hiljainen voima, joka hioo itseään.

Hänessä kiteytyy suomalaisen pelityylin ydin – tasapaino, tekninen kurinalaisuus, näkymätön työ.

Ja juuri siksi hänen onnistumisensa väreet eivät jää vain Chelsean sinisten seiniin. Ne ulottuvat aina Espoolaisiin juniorihalleihin, missä pieni poika potkaisee palloa kentällä ja ajattelee: ”Ehkä minäkin voin.” Urheilun suurin voima on toivo, ja Tauriainen kantaa sitä kuin salamanterit kantavat tulta ihollaan – vastustamatonta ja täydellisen vaarallista niille, jotka eivät ymmärrä sen arvoa ennen kuin on liian myöhäistä.

Katse tulevaisuuteen

Kun seuraavan kerran Stamford Bridgellä nostetaan katse ylös ja joku numero 38 juoksee kentälle loppuhetkillä, he katsovat ehkä vielä vaihtomiestä. Mutta pian, kun vuosi 2027 lyö ovia auki ja jalkapallon maailma muljahtaa jälleen ylösalaisin – ehkä silloin Jimi Tauriainen ei enää tule sisään. Hän johtaa.

Ehkä silloin hänen toinen jalkansa on jo polkenut legendan ovenraolle, ja hän astuu siitä sisään hartiat leveinä, katse polttavana, sydän vielä suomalaisena.

Ja ehkä silloin voimme sanoa: se kaari alkoi tästä – yhdestä sopimuksesta, yhdestä uskosta, yhdestä pojasta, joka uskalsi unelmoida suuresti, kylmässä maassa, lämpimän valon alla.

Onnea, Jimi. Tämä on vasta alku. Mutta minkälainen alku se onkaan.